Pärjäänkö ilman?

M. tuli kysymään, suostuisinko myymään hänelle vanhan Yarikseni. Hän tiesi, että auto on ollut pois käytöstä jo yli vuoden. Yaris on kuulemma arvonsa säilyttävä merkki ja menee vanhanakin helposti katsastuksesta läpi.

Tulipa vaikea kysymys.

Se on totta, etten ole juuri koskaan tarvinnut autoa muuhun kuin kesämökkireissuihin. Nyt minulla ei ole enää kesämökkiä. Tuskin enää koskaan hankinkaan.

Kaupungissa en tarvitse autoa ollenkaan. Täällä on erinomainen joukkoliikenne. Pidemmät matkat teen mieluusti junalla. Jyväskylään pääsee kolmessa tunnissa. Vaasassa en enää käy, sillä vanhukset ovat poissa. Tukholmaan pääsen laivalla.

Lupasin miettiä ehdotusta ensi kesään asti. M. piti miettimistäni hieman hitaana. Minä selitin, että näin hankalaa päätöstä pitää miettiä tarkasti. Ajokorttikin on voimassa viisi vuotta. Pärjäisinkö ihan oikeasti ilman autoa?

*

Kävellenkin pääsen taas. Polvi on parantunut melko hyvin. Ei vielä pitkiä matkoja, mutta kauppareissut sujuvat ilman apuvälineitä.

Mutta yksi asia tuntuu mahdottomalta. Kyykkyyn laskeutumista en uskalla kuvitellakaan. Sen 

verran paha muistijälki jäi puolentoista kuukauden takaisesta kyykistymisestä (klik).  Sama pätee laskeutumiseen nelinkontin.

Sitä olen ankarasti miettinyt, voiko ihminen pärjätä loppuelämänsä kyykistymättä..

*

P.S. Olen pitänyt blogini viikon verran suljettuna. Syy on viime aikoina lisääntynyt epämääräinen liikehdintä blogini kimpussa. Valtava määrä lukijoita jostain itäisiltä mailta on vuorokaudet ympäriinsä raksuttanut kävijälaskureita. En usko, että kirjoitukseni oikeasti ovat yhtäkkiä saavuttaneet sillä suunnalla niin hurjan suosion.

En tiedä, tepsiikö sulku. Jos ei tepsi, lisää sulkuja on tiedossa. Palan kyllä.

 

Kävin vain kääntymässä

Tuntui, että olisi hyvä päästä pois. Koko syksyn – ja melkein koko kesän – olen pysynyt paikallani, kun on tämä polvi.

Nyt oli siis aika tempaista ja lähteä kauas pois. Olen rimpuillut irti rollaattorista. Ulos mennessä käytän vielä turvavälineenä kävelysauvoja, siis sellaisia, joita ennen käytettiin vain hiihtäessä.

Asemalla katselin junia. Päätin ostaa automaatista lipun Riihimäelle. Se on minulle kummallisen vieras paikka. Ohi ja läpi olen ajanut vaikka kuinka monta kertaa, mutta olenkohan koskaan pysähtynyt?

Riihimäen asemalaiturilla yhtäkkiä muistin. Tällä samalla laiturilla olen seisonut kerran ennenkin.

Taisi olla kesä 1966. Olin vastentahtoisesti joutumassa Kärkölän Ranta-Vaahalaan englannin kielen kurssille. Riihimäellä piti vaihtaa Jyväskylän junasta Lahden suuntaan. Se oli 15-vuotiaalle ensikertalaiselle tarkka paikka,

Kielikurssi sinänsä kiinnosti, mutta vastentahtoisuus johtui siitä, että leirin järjestäjä oli Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys (NMKY). Sellaisessa porukassa oli luvassa ikävä kaksiviikkoinen.

Toisin kävi, leiristä tuli vähän kuin aikuistumisriitti.

Isot pojat lähtivät autolla käymään Lahden Alkossa. Minun tilaukseni oli kolme pulloa olutta. Leirillä oli yllättäen muutama tyttökin. Juomat ja tytöt ja öinen uimaranta yhdistettynä aiheuttivat niin tyrmistyttävän lopputuloksen, että kaikista maailman paikoista kristillinen leiri oli se paikka, jossa koin elämäni ensimmäisen kännin ja ensimmäisen ihokontaktin, molemmat aika lievässä muodossa.

Tällaisten muistojen hetki tuli siis koetuksi Riihimäen asemalaiturilla. Enpä arvannut, mitä oli tulossa, kun siinä viimeksi seisoin 59 vuotta sitten.

Paluumatkalla tuntui, että matka oli onnistunut ja polvi melkein kunnossa.  Hämärän jo laskeuduttua katselin junan ikkunasta radanvarren pajukkoa. Tuli sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on taas juuri niin kuin pitääkin ja että elämä on tukevasti kohdallaan.

 

Yllättävä muutos

En ole ajanut autoa koko kesänä. Mihinkäpä minä enää ajaisin – en heti keksi päämäärää, kun kesämökkeilystä olen luopunut.

Edellisestä ajokerrasta tuli juuri täysi vuosi. Osaisinko edes enää? Vanha Yaris seisoo koskemattomana kaverin tallissa kaukana Vantaalla. Vakuutukset on keskeytetty. Juniori käytti Yariksen katsastuksessa, ja siksi hetkeksi piti vakuutus pistää voimaan.

Ajokortin sentään kävin uudistamassa. Jotenkin tuntuisi isolta luovuttamiselta, jos ei korttia olisi. Ehkäpä vielä joskus keksin, että taidanpa lähteä johonkin ajamaan.

Ajokortin uudistamiseen tarvittavasta lääkärintarkastuksesta liikkui kaikenlaisia ohjeita. Jostain luin, että tasapainokyky tarkastetaan. Pitää näyttää lääkärille, että yhdellä jalalla seisominen onnistuu minuutin ajan.

Tätä harjoittelin kotona. Ei onnistunut täysi minuutti, mutta puolikas onnistui monta kertaa – molemmilla jaloilla vuorotellen! Uskoin sen riittävän.

Mutta ei tasapainokoetta ollutkaan. Tunsin tulleeni petetyksi - turhaan harjoittelin. Meinasin ehdottaa lääkärille, että voisinko vielä näyttää yhden tempun, mutta jätin kuitenkin ehdottamatta.

Äskettäin käväisi mielessä epäily, että rasittuikohan polvi turhissa tasapainotreeneissä niin, että altistuin vammalle, josta olen viime aikoina täällä kirjoittanut.

Kellotaulu piti piirtää, siihen numerot ja viisarit osoittamaan kymmentä yli kolmea. Ohjeissa kello oli kylläkin näyttänyt lukemaa kymmentä vaille kaksi. Selviydyin sujuvasti yllättävästä muutoksesta.