Lakki päähän

Järjestys on muuttunut – toivottavasti ei pysyvästi.

Vakiintunut käytäntöni oli lukea aamukahvin kanssa sanomalehdet, siis paperille painetut HS ja Hbl. Se oli hyvältä tuntunut hidas tapa herätä uuteen päivään.

Nyt on toinen järjestys. Aamua ei voi aloittaa lukemalla monta tuntia vanhat paperilehdet. Ensin pitää avata tietokone ja katsoa, kuuluuko Amerikasta kummempia.

Kyllä, kummempia kuuluu.

Se ei ole hyvältä tuntuva hidas tapa herätä uuteen päivään. Sen jälkeen eilispäivän uutisia kertovat sanomalehdet jäävät vähemmälle huomiolle.

Eilen julistettiin korkeat tullit muiden maiden tuotteille. Tänään tullit väliaikaisesti peruttiin. Ei kuitenkaan Kiinalta. Onkohan tuokaan nyt tarkasti harkittu? Voivat käydä muutamat tuotteet niin kalliiksi, ettei niitä osta kukaan.

Meno on melkoista. Jos joku kirjailija sepittäisi tällaista, kirja jäisi takuulla kustantamatta liian epäuskottavana. Jotain tolkkua pitäisi satiirissakin säilyttää.

Suomen kaltaisesta sekulaarisesta maasta katsottuna eniten ihmetystä herättää kristillis-konservatiivisen väestön innokas kannatus sankarilleen. On vaikea ymmärtää, mitä kristillisiä arvoja he tässä ovat näkevinään. (Haluan korostaa, että en tarkoita, että kaikkia kristittyjä pitäisi syyllistää kiihkoilevien aateveljiensä valinnoista – yhtä vähän kuin kaikkia muslimeja kiihkoilevien poliittisten islamistien teoista). - Aina on niitä, jotka aatteestaan sokaistuvat.

Lakki on näkyvä tapa julistaa vaikkapa aatettaan. Minulla niitä on monenlaisia – ihan piruuttaankin hankittuja. Viesti voi olla väärä. Längelmäveden kesäkodissani minulla oli vuosikymmeniä käytössä alakuvassa näkyvä lakki, kunnes sen hikinauha alkoi homehtua. Lakista saattoi saada käsityksen, että olisin aatteellisia Maalaisliiton miehiä, mutta voin vilpittömästi vakuuttaa, että en ole.

 

Vastustaisinko?

Olen seurannut keskisuomalaisessa paikallislehdessä käytyä väittelyä tuulivoimapuiston sijoituspaikasta. On ollut kiihkeää kannatusta ja kiihkeää vastustusta.

En ole osallistunut väittelyyn enkä allekirjoittanut adresseja. Asia kuitenkin hieman kiinnostaa, sillä ehdotettu puiston sijaintipaikka on minun äidinpuoleisen sukuni kotiseutua. Olen itsekin juuri siellä viettänyt lapsuuteni kesiä.

Asia on monimutkainen. Tuulivoimaa kannatan kovasti yhtenä ratkaisuna ilmastokriisiin. Toisaalta minulla ei ole kokemusta asumisesta tuulivoimamaston lähellä. Väittävät, että ongelmia siinä on.

Ilmastokriisin torjunta on muuttunut poliittisia intohimoja herättäväksi aiheeksi. Nyt se on vastatuulessa Amerikan uudessa uljaassa hallinnossa ja yhtä lailla populistipuolueissa kaikkialla, Suomessakin. Vihreä siirtymä leimataan viherpiipertäjien moraaliposeeraukseksi. Taivaanisähän ne säätilat säätää.

Suuri enemmistö ilmeisesti kuitenkin ymmärtää asian vakavuuden. Kyse on enemmänkin puistojen sijoituspaikasta. Johonkin niitä pitäisi voida sijoittaa.

Olisiko jossakin sopiva sijoituspaikka? Sellainen, jossa kenellekään ei koituisi asumisongelmia? Sellainen, jossa kukaan ei pääsisi väittämään, että maisema pilaantuu. Not In My Back Yard.

 

Kateeksi kävi

                                                                    (Jan Baran 1907)

Istuttiin Jyväskylästä tulleen kaverin kanssa iltaa Elitessä, syötiin,  viiniä nautittiin, menneitä muisteltiin. Mitäs me partasuut äijät muutakaan enää osaisimme.

-Muistatko Tapion? Lähetti terveisiä.

Muistinhan minä Tapion, kun muistutettiin. Keskikoulussa oltiin kimpassa, sitten Tapio meni ammattikouluun, me lukioon. Siinä tiet erosivat.

Muisteltiin, että ihme tyyppi se Tapio. Ei olisi Tapiosta uskonut, että hän meistä ensimmäisenä onnistui itselleen tyttöystävän nappaamaan. Ja vielä niin hyvän näköisen… Oltiinkohan viidentoista?

Tapio ei ollut mikään naistenmiehen mallikappale. Ei rokkijätkä, ei urheilusankari, enemmänkin vähän hidas ja lyhyenläntä ja pikkuisen paksu pötikkä. Kun me muut diivailimme Jameksissa, Tapio kulki äidin prässäämissä harmaissa teryleenihousuissa.

Tapio joutui kesäksi sukulaistaloon maalle. Syksyllä hän tuli kaupunkiin ja supatti meille löytäneensä tytön. Näytti valokuvankin. Siinä tummatukkainen tyttö hymyili iloisesti. Poliisin tytär naapurista.

Emme me tainneet uskoa. Ei Tapiolta onnistuisi. Kyllä kai itse kukin meistäkin oli juttuja sepitellyt. Ja valokuvia kyllä löytyy, ties mikä serkkutyttö.

Mutta Tapio alkoi kulkea viikonloppuisin tyttöään tapamassa. Uusia valokuviakin tuli näytettäväksi. Muutamassa kuvassa oli vaatteita vähennetty. Ei serkkutyttöjen kanssa sellaisia. Pakko oli alkaa uskoa.

Sitten Tapio toi tyttönsä näytille Jyväskylään. Etukäteen hän varoitteli, että emme saa missään tapauksessa kertoa, että olemme nähneet niitä vähäpukeisia kuvia. Emme kertoneet.

Kateeksi kävi nähdä, kun Tapio käsi kädessä tyttöään talutteli. Miten oli mahdollista, että juuri häneltä onnistui mutta meiltä muilta ei. Ja nyt sain Elitessä kuulla, että sama tyttö Tapion käsikynkässä edelleen kulkee.