Lukemisen arvoisia?

[jatkuu]

Viidessätoista vuodessa Töölöntorin blogiin on kertynyt 1369 kirjoitusta. Alussa meininki oli melkoista; ensimmäisen vuoden aikana uusi teksti syntyi melkein joka toinen päivä. Siitä vauhti on hiljentynyt – viime vuosina kirjoituksia on tullut suunnilleen viiden päivän välein.

Lukijoita on käynyt mukava määrä. Tällä hetkellä laskuri näyttää 366850 käyntikertaa. Uuden tekstin ilmestymispäivinä laskuri raksahtaa keskimäärin 150 kertaa, muina päivinä suunnilleen puolet tästä.

Olen Bloggerin tilastosta pannut merkille, että melkein koko ajan on lukijoita, jotka selaavat kronologisesti läpi vanhoja kirjoituksiani.  Kirjoittajaan iskee silloin epäily, ovatko kaikki vanhat tekstit lukemisen arvoisia.

Näen tilastosta, mitkä tekstit milloinkin ovat olleet luettavina. Olen usein myös itse lukaissut nuo samat, sillä otsikko ei yleensä riitä palauttamaan mieleen, mitä tuossakin olen sepustellut. Aina on pieni pelko puntissa, että löytyy jotakin noloa. Pitäisikö niitä pistää piiloon? Luterilaisen rippikoulun hyväksytysti läpäisseenä olen kuitenkin katsonut, että minun kuuluu toimia Pontius Pilatukselta omaksutun mallin mukaisesti: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”

Ihan hyviäkin on löytynyt. Parhaista tunnen suorastaan ylpeyttä. Yhden vanhan kirjoitukseni kuitenkin poistin – en kuitenkaan sensuurisyystä. Marraskuussa 2021 kiinnitin huomiota, että yksi kirjoitukseni sai päivästä päivään huomattavan paljon lukijoita oudoista maista – Arabiemiirikunnasta, Hong Kongista, Venäjältä, Irakista jne. – ja kaikki aina samalla sekunnilla.

Mikäpä tietysti ilahduttavampaa, että tällaisissa maissa olisi herännyt laajaa innostusta Kirsi Kunnaksen runoutta kohtaan, sillä hänen kuolemansa kyseinen blogitekstini käsitteli. Poistin kirjoituksen. Muuta kiinnostusta blogiani kohtaan ei näistä maista ole sen koommin osoitettu. – Olen ajatellut palauttaa tekstin nähdäkseni, vieläkö niiden maiden kansalaisten valtava kiinnostus Kirsiä kohtaan jatkuu.

 

                                                          Carl Schleicher 1865

Aika paljon

Töölöntorin blogi täytti 15 vuotta. Aika paljon. Muistan hyvin, kun ensimmäistä tekstiä mielessäni veivasin ja mietin, että onkohan blogin pito ollenkaan viisas idea.

Päätin kokeilla. Pääseehän siitä irti, jos ei toimi. Varmistin vielä, että on teknisesti mahdollista poistaa koko blogi, jos siltä tuntuu.

Ei tästä ole tullut ollenkaan ennakkosuunnitelmani kaltainen. Tarkoitus oli kirjoittaa pieniä nopeita mieleenjuolahduksia, ei pitkiä ainekirjoituksia. Minulla oli (ja on edelleen) kylillä kulkiessani muistivihko ja kynänpätkä taskussa, ja siihen kirjaan sekalaisia ideoita, havaintoja ja sitaatteja kaikesta mahdollisesta eteen osuvasta. Niitä muutaman rivin pituisia oivalluksia ajattelin pistää sellaisenaan blogiin, mahdollisesti sopivan kuvan kanssa. Kamera on myös aina taskussa.

Todellisuus on ollut toisenlainen kuin suunnitelma. Blogi on täynnä sivun tai kahden mittaisia sepustuksia ja muisteloita. On niitä muistikirjan ideoitakin usein osana pidempää kirjoitusta, mutta ne ovat mausteita, eivät pääruokia.

Omalla nimellä vai pseudonyymillä? Siinä yksi aloituksen ongelmista. Päätös oli helppo. En halunnut huomattavan laajaa tuttavapiiriäni tätä lukemaan. Kavereita varten on facebook.

Jos tuttavat, kaverit ja sukulaiset lukisivat blogiani, se väistämättä ohjaisi kirjoitusten sisältöä. Sitä en halua. Siksi olen luihulla tavalla piiloutunut nimimerkin suojaan. Siksi harjoitan myös lievää todellisuuden manipulointia sellaisissa yksityiskohdissa, joista kirjoittaja olisi tunnistettavissa, jos joku privaattituttava tänne vahingossa osuisi lukemaan.  

Näyttäisi, että blogistin henkilöys on aika hyvin pysynyt piilossa. Kai sen selville saisi, jos osaisi tietotekniikkaa taitavasti kaivella. Kolmelle lukijalle olen heikkona hetkenä vapaaehtoisesti tullut naamioni riisuneeksi ja myös kasvokkain tavanneeksi. Rohkenen olettaa, että he ovat salaisuuden säilyttäneet. Yksi heistä on jo poistunut autuaampiin blogosfääreihin. 

Pitkästä aikaa

Entinen sihteerini neiti B on vuosien poissaolon jälkeen palannut maailmalta hetkeksi kotiinsa Kapteeninkadulle. Minä tietysti menin heti tervehdyskäynnille.

Nimi ja titteli ovat kyllä harhaanjohtavia. Hän ei enää sihteeri eikä neiti. Hän on tohtorintutkintoa valmisteleva jatko-opiskelija Yhdysvalloissa ja Hollannissa. Neiti-nimitys vanheni, kun uudistettu laki rekisteröidyistä parisuhteista antoi luvan muuttaa siviilisäätyä. B-kirjain on kyllä ennallaan.

Käytän tässä silti vanhoja nimityksiä, jotta blogin vanhat lukijat tunnistaisivat, kenestä on kysymys (muistan kyllä, että eräs blogin pitkäaikainen lukija on poikkeuksellisen innostunut neiti B:n ihailija). Neiti B oli blogin alkuvuosina usein mainittu henkilö. Nimi näkyy jopa tämän sivun oikeaan laidan aihetunnisteiden listassa (Neiti B sihteeri 82).

Neiti B tuli lepolomalle Suomeen. Välttääkseen pakolliset sukulaiskierrokset  hän ei ilmoitellut tulostaan. Muistot takavuosien sukukyläilyistä jättivät traumoja. Kaikkialla oli tarjolla kidutettua sikaa ja myrkytettyä kalaa ja rosollia ja lanttulaatikkoa, joten päällimmäisin muisto suomalaisista jouluista oli nälkiintyminen. Hampurilaisbaaritkaan eivät olleet auki.

Neiti B oli leipomispuuhissa, kun menin. Joululimppuja oli tekeillä, mutta jollakin erityisreseptillä. Sain lämpimäiskappaleen, ja hyvää oli, poikkeuksellisen hyvää. En päässyt kunnolla käsitykseen reseptistä; täytyy kysellä myöhemmin. Taikinajuureen se jotenkin uudella tavalla liittyi.

Tapaaminen oli lyhyt. Uusinta tulossa paremmalla ajalla vuodenvaihteen jälkeen. 

Olen onnistuneesti välttänyt joutumisen tavarataloihin ja marketteihin ja myyjäisiin väentungoksen virtojen viemänä. Poikkeus oli perinteinen pistäytyminen Vanhan ylioppilastalon myyjäisiin. Ostin villasukat ja kaksi purkkia Ruoveden sinappia. Samat ostokset kuin aina ennenkin.

Joulukirjallisuuden viehättävin teos hyllyssäni on Viktor Rydbergin Tomten (1881). Siinä tonttu kulkee yöllä kartanolla, kohtaa lehmiä ja lampaita ja pohtii ihmiselämän arvoitusta.

Laulunakin tutussa pitkässä runossa revontulet loimuavat ja on pakkasyö.”Puissa on lunta valkeanaan / ja kattojen päällä on lunta. / Kuu käy ääneti kulkuaan, / mutta tonttu ei vaan saa unta.” - Täällä Helsingissä ei nyt ole pakkasta eikä lunta. Enkä minäkään saa unta (ennen kuin klo neljä).

Pistän loppuun vierekkäin viimeisten säkeistöjen sanat alkuperäisenä (Viktor Rydberg) ja suomennoksena (Valter Juva). Kuvituksen on tehnyt Martta Wendelin.