Töölöntorin blogi täytti 15 vuotta. Aika paljon. Muistan hyvin, kun ensimmäistä tekstiä mielessäni veivasin ja mietin, että onkohan blogin pito ollenkaan viisas idea.
Päätin kokeilla. Pääseehän siitä irti, jos ei toimi. Varmistin vielä, että on teknisesti mahdollista poistaa koko blogi, jos siltä tuntuu.
Ei tästä ole tullut ollenkaan ennakkosuunnitelmani kaltainen. Tarkoitus oli kirjoittaa pieniä nopeita mieleenjuolahduksia, ei pitkiä ainekirjoituksia. Minulla oli (ja on edelleen) kylillä kulkiessani muistivihko ja kynänpätkä taskussa, ja siihen kirjaan sekalaisia ideoita, havaintoja ja sitaatteja kaikesta mahdollisesta eteen osuvasta. Niitä muutaman rivin pituisia oivalluksia ajattelin pistää sellaisenaan blogiin, mahdollisesti sopivan kuvan kanssa. Kamera on myös aina taskussa.
Todellisuus on ollut toisenlainen kuin suunnitelma. Blogi on täynnä sivun tai kahden mittaisia sepustuksia ja muisteloita. On niitä muistikirjan ideoitakin usein osana pidempää kirjoitusta, mutta ne ovat mausteita, eivät pääruokia.
Omalla nimellä vai pseudonyymillä? Siinä yksi aloituksen ongelmista. Päätös oli helppo. En halunnut huomattavan laajaa tuttavapiiriäni tätä lukemaan. Kavereita varten on facebook.
Jos tuttavat, kaverit ja sukulaiset lukisivat blogiani, se väistämättä ohjaisi kirjoitusten sisältöä. Sitä en halua. Siksi olen luihulla tavalla piiloutunut nimimerkin suojaan. Siksi harjoitan myös lievää todellisuuden manipulointia sellaisissa yksityiskohdissa, joista kirjoittaja olisi tunnistettavissa, jos joku privaattituttava tänne vahingossa osuisi lukemaan.
Näyttäisi, että blogistin henkilöys on aika hyvin pysynyt piilossa. Kai sen selville saisi, jos osaisi tietotekniikkaa taitavasti kaivella. Kolmelle lukijalle olen heikkona hetkenä vapaaehtoisesti tullut naamioni riisuneeksi ja myös kasvokkain tavanneeksi. Rohkenen olettaa, että he ovat salaisuuden säilyttäneet. Yksi heistä on jo poistunut autuaampiin blogosfääreihin.
1 kommentti:
dessu
onnea viisitoistavuotiaalle ja kiitos myönteisestä muistelusta!
aloitin blogien lukemisen kanervan agrippasta ja inkerin eufemiasta. niistä jäi se tunne, että siellä on joku oikeasti paikalla, eikä vain rooli tai nimimerkki. teepussin entisessä blogissa minulle tapahtui harva se päivä niin, että luin jotain, joka muutti ajatuksia ja mielialaa. samaan aikaan seurasin blogia, jonka kirjoittaja oli jäänyt bloginsa koukkuun; hän kävi joskus oikeassa maailmassa, mutta palasi kiiruusti takaisin virtuaaliin.
oman blogini kuuteentoista vuoteen on mahtunut monia pettymyksen ja hylätyksitulemisen kokemuksia ja tietysti myös eriasteista pätemistä ja esittämistä. omahyväisyyteni todistusaineisto säilyy netissä ikuisesti - olisi mahtavaa voida pyyhkiä takavuosien tomppeleimmat kirjoitukset pois.
blogistani näkyy että olen 'arvokäyrällä reippaasti vasemmalla' ja elän kuplassa. on ollut hirveä hinku kirjoittaa siitä miten maailmasta saataisiin parempi paikka. enää ei ole suuria visioita eikä mullistavia ajatuksia. tuotokset karkaavat jonnekin huminan keskelle ja niin on hyvä.
Lähetä kommentti