Täynnä yllätyksiä

 

Voiko olla mielenkiintoisempaa tekstiä kuin päiväkirja? Varsinkin jos se on minun itseni vuosikymmeniä sitten kirjoittama päiväkirja. Sellainen näyttää olevan täynnä yllätyksiä.

Olen edennyt uudenvuodenpäivään 1978.  On kuulkaa käänteitä, draamaa, mutkikkaita juonenkulkuja, paljastuksia, aatteita, juonikkaita aikeita. Paikoin tulee epäily, olenko oikeasti tällaisessa ollut mukana. Vai olenko kirjoittanut fiktiota.

Luen innostuksen vallassa kuvausta sekasortoisesta poikamieselämästä kapakkakäynteineen ja tyttöjuttuineen, opiskelusta, luetuista kirjoista, katsotuista elokuvista, päivän uutistapahtumista, politiikasta. On elämä ja meininki ollut virkeää. Ei uskoisi, että minusta on ollut sellaiseen.

Päiväkirjani ovat 80-luvun loppuun mustekynällä kirjoitettuja. Sen jälkeen digi vei mennessään. Kirjoissa riittäisi luettavaa koko talveksi.

Päiväkirjojen perusolemus on yltiösubjektiivisuus. Niissä on joka sivu täynnä minä minä -juttua. Ne ovat häpeilemättömiä. Niitä ei kehtaisi muille näyttää.

Oscar Wilde taisi kaivata suurempaa objektiivisuutta päiväkirjoihin, kun hän lausui: "Kaikkien tulisi pitää jonkun toisen päiväkirjaa".

Unohtuneita muistoja palaa. Ällistelin uudenvuodentekstissäni ihmisen muuttuvaisuutta. Olin sattumalta tavannut luokkatoverini, jonka muistin kouluajoilta kovin vastahankaisena tyyppinä. Hän ei suostunut koskaan ottamaan lakkia pois päästään, ei edes ruokailussa. Jumppatunneilla urheilukentällä hän suostui juoksemaan rataa ympäri ainoastaan myötäpäivään. Ja nyt tämä opettajien mieliharmi oli valmistunut reserviupseerikoulusta! Ja minä, tottelevainen ja kuuliainen koululainen, olin juuri valmistunut siviilipalveluksesta.

Näissä teksteissä olisi aineksia isoonkin romaaniin tai draamaan ja komediaan, ettei peräti autofiktioon.

Liian iso

Kirjoitin blogitekstiä. Aiheena oli tutkimus, jonka mukaan Suomi on maailman onnellisin maa. Tekstiä tuli vuolaana virtana, kuten aina.

Kolmannen sivun kohdalla aloin oivaltaa, että tekstiä on liikaa. Ei kukaan jaksa lukea sivukaupalla höpinääni.

Seuraavana iltana vaihdoin aihetta. Ei uudesta sen lyhyempi tullut. Tällaisia ylipitkiä aloituksia minulla on vuosien mittaan kertynyt mittava määrä. Tallella ne kaikki ovat Hylättyjä aloituksia -kansiossa. Sinne hautautuvat, tuskin tulevat käyttöön.

                                                            (Leonid Pasternak 1880)

Minun ikiaikainen ongelmani kirjoittajana on liikasanaisuus ja keskittämisen puute. Jos kirjoittaisin romaanin, siitä tulisi tuhatsivuinen. Täällä julkaisemani tekstit ovat olleet tiukkaa harjoitusta pois pahoilta tavoilta. Tiivistämisen varaa on silti jäänyt.

Erityistä tahdonvoimaa vaati toinen blogini (linkki tuossa oikealla alempana). Perustin sen nimenomaan lyhyiden tekstien foorumiksi. Jotenkuten se onnistuikin. Nyt blogi on ollut pitkään tauolla, sata tiivistä kirjoitusideaa sinne valmistui. Uskon, että palaan sinne vielä.

Kirjoitusideoiden pitäisi olla pieniä. Vähäinen yksityiskohta riittää, kun idea syttyy. Isommista aiheista -  kuten tuosta Suomen onnellisuudesta -  syntyy essee. Blogi ei ole sellaisille oikea paikka.

Mistä löytyy sopivia ideoita kirjoituksille?

Yllättävä ideaimpulssi osuu sattumalta silmään runosta. Vanha mestari, nuorena kuollut runoilija Harri Kaasalainen tekee luetteloa hyvistä aiheista, sopivan pienistä.

Paras

Ovat jossain äänestäneet, mikä on kaikkien aikojen paras kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut teos. Voittajaksi tuli Ulla-Lena Lundbergin kirjoittama ”Jää”  (Is), joka voitti kisan 2012.

Palkintoja on jaettu nyt 40 vuotta, joten valinnan varaa oli runsaasti. Minä en äänestänyt, sillä en ole huomannut tällaista äänestystä. Jos olisin huomannut, olisin kannattanut juuri tätä teosta. Se jätti poikkeuksellisen vahvan muistijäljen.

HS:n veteraanitoimittaja Antti Majander kertoi aiheeseen liittyvän muistikuvansa. Toimituksessa oli pyydetty kirjallisuustoimittajia valitsemaan kotimaisen kirjallisuuden kaunein lause.

Toimittaja oli ensin pitänyt ideaa typeränä mutta muistanut sitten yhden vahvasti mieleen jääneen virkkeen. Se on juuri tämän Lundbergin kirjan alkulause.

”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.” (suom. Leena Vallisaari)

Hieno oivallus. Tässä kirjassa todella odotetaan venettä tulevaksi.

HS:n kirjoituksessa jää melkein kokonaan huomiotta, että kirja on ruotsinkielinen. Näin ollen tuo oivaltava virke on syytä esittää myös alkukielellä. Tässä se tulee.

Minun asenteeni Finlandia-palkintoon on hieman penseä. Se on kovin vahvasti kaupallisuuden palvelemiseksi keksitty jippo. En tietenkään suhtaudu penseästi kirjailijoiden palkitsemiseen sinänsä. On palkittujen listalla monta hienoa teosta. Toisaalta on kyllä muutama aika outokin päässyt palkinnoille. – No, makuasioitahan nämä.

Kannattaisikohan joskus järjestää äänestys, jossa valittaisiin paras kirja, joka on jäänyt palkitsematta?

Minun ehdokkaani siihen on Pirkko Saision Passio (2021)