Pentti Saarikosken kuolemasta tuli tänään (24.8.) 40 vuotta.
Jäin miettimään, onko miehen hehku yhtään haalistunut.
Saarikoski oli yksi ensimmäisistä kirjailijoista, jonka
olemassaolon havaitsin. Hänestä kirjoitettiin paljon 60-luvun lehdissä.
Julkisuus oli värikästä ja juoruilevaa – runous oli sivuseikka. Hän oli aikansa
skandaalimaakari. Erityistä oli, ettei hän yrittänyt piilotella boheemia
elämäntyyliään. Hän oli itse aloitteellinen tekemällä itsestään legendan jo
eläessään.
HS julkaisi (su 20.8.) runoilija Ville-Matti Sutisen esseen
”Pyhän juomarin legenda”, jossa hän jälkiviisaana ihmettelee
Saarikoski-kulttia, jossa hän itsekin myöntää olleensa mukana.ja jonka
vaikutuksesta hänestä itsestäänkin tuli kirjailija. Mutta – sen hän näkee nyt –
Saarikoski ei ollut legendansa kokoinen, vaikka hyvä kirjailija olikin. Selvin
päin hän olisi pystynyt parempaan.
Legendan tempauksista riittää tarinoita. Niiden kaikkien
käänteiden todenperäisyydestä ei ole niin väliä. Yksi upeimmista on tarina
Saarikoskesta mäkihyppääjänä. Sen mukaan Saarikoski kavereineen ajoi talvipimeällä
taksilla Helsingistä Lahteen, pääsi jotenkin vanhan hyppyrimäen huipulle ja
laski sukset jalassa kohtalaisen onnistuneesti alas. Jaloilla juomilla oli
osuutensa sankariteossa.
Varmaankin näin. Todisteita treenaamisestakin on esitetty.
Toimittaja Jukka Petäjän kirjassa Lahden
kansainvälisen kirjailijakokouksen historiikki (2003) on peräti kuva todisteena
”harjoitushyppyyn valmistautuvasta” Saarikoskesta Mukkulan kartanon katolla.
Muistan Saarikosken vaikutuksen kaveripiirissänikin.
Kouluaikainen kaverini, joka 60-luvun puolivälissä voitti Erkon runokilpailun, aloitti
taiteilijaelämän viettämisen heti voittonsa jälkeen. Runotuotanto ei oikein mahtunut
mukaan. ”Kaikilla on tämänsä.”
Ensimmäisen kerran näin Saarikosken tyylin Keurusselän
Lomahotellissa joskus 60-luvun lopussa. Olin siellä Teiniliiton seminaarissa.
Helsingin kapakoissa hän oli hyvin näkyvä hahmo, varsinkin Kosmoksessa. Nämä
olivat välillä aika kiusallista katsottavaa. Toisaalta hän oli parhaimmillaan
loistava esiintyjä. Tällaisesta näin huippuesimerkin Tukholman Gröna Lund –huvipuistossa.
Siellä vietettiin jonkinlaista Suomi-teemapäivää, vuosi oli (ehkä?) 1973.
Näyttämöllä olivat Lasse Virén, Arja Saijonmaa, M.A. Numminen ja Saarikoski, joka oli hyvässä
kunnossa, siistin näköisenä tyylikkäässä harmaassa samettipuvussa ja hyvin
sanavalmiina. Hän todella osasi hurmata ison yleisönsä ammattiesiintyjän
elkein.
Hyvä kirjailija – parhaimmillaan nerouden mittainen. Mutta
ei aina legendansa kokoinen, kuten Sutinen sanoo. Käännösmäärä oli
käsittämättömän laaja, mutta paikoin sitä on luonnehdittu hutiloivaksi ja alkuteosta
liian vapaasti tulkitsevaksi. Omassa tuotannossa on joitakin hyvin heikkoja
tuotoksia – jalojen juomien haju löyhkää läpi. Niistä kuitenkin legenda
lisääntyi. Runsaat naisjutut ja romantisoitu alkoholismi olivat legendan
rakennusaineet.
Saarikoski kirjoitti loppuun asti, vaikka oli jo heikossa
kunnossa. Tämä viimeiseksi jäänyt runo syntyi elämäkerran (Pekka Tarkka 2003) mukaan
vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaa.