Klassikot kestävät monta lukemista. Tšehoviin on helppo palata muutaman vuoden välein, samoin Strindbergiin ja Haanpäähän. Shakespeare, Kalevala ja Kivi vaativat enemmän asennetta, sillä niiden lukemiseen tarvitaan enemmän tarkkuutta.
Joihinkin klassikoihin olen kyllästynyt. Tuntematon sotilas on kulunut liiallisessa käytössä. Waltarin historialliset ovat innostaneet, mutta vain kerran. Hesse jäi nuoruusiän idealistiseen kauteen. Hessen uusi lukeminen voisi kyllä olla hyväksi; ymmärtäisi ehkä paremmin itseään ja kehitystään.
Sitten on kirjoja, joihin ei missään nimessä halua palata, vaikka syytä olisi. Dante, Dostojevski, Sartre, Joyce, Leino… Niitä vaan en enää jaksa. Syytä en näin äkkiseltään osaa selittää.
Minulla pitäisi aina olla myös kevyempää kirjallisuutta käden ulottuvilla. Dekkarit olisivat siihen tarpeeseen sopivia. Mutta missä ovat uudet laatudekkarit?
Wallanderit, Beckit ja Harjunpäät täyttivät aikoinaan sen tarpeen. Ne odottavat kyllä hyllyssä, mutta ei niihin voi palata. Ne ovat kertakäyttötavaraa.
Olen satunnaisesti sohimalla kokeillut niitä näitä, mutta ei ole osunut.. Viimeksi kokeilin maineikasta ”intellektuellidekkaria”, Guillaume Musson Kirjailijoiden salattu elämä -romaania, mutta en erityisemmin innostunut.
Tunnen huonosti rikoskirjallisuuden lajityyppiä. Vanhat klassikot olen lukenut. En isommin innostu actionista, kovasta väkivallasta, huumejutuista, mafiasta, scifistä. Remes ja Soininvaara on jo kokeiltu.
Onkohan blogin laajassa lukijakunnassa tämän alan osaamista? Suositella saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti