Ihan kuin minä

Kuvassa on äitini kirjoituskone. Sillä hän kirjoitti melkein koko pitkän työuransa. Vasta lähellä eläkeikää 70-luvulla hän siirtyi sähkökirjoituskoneeseen.

Tällä koneella minä aloitin kirjoittajanurani. Olin silloin vähän toisellakymmenellä. Kirjoitin jotain koulutöitä. Rippilahjaksi sain oman kirjoituskoneen. Se oli vähän modernimman näköinen kevyt matkakirjoituskone. Omaan sähkökoneeseen pääsin siirtymään abisyksynä 1969. Tietokoneaikaan siirryin 1987. Ensimmäinen tekstinkäsittelyohjelma oli nimeltään Teko.

Nyt tämä vanha kone on kirjahyllyssäni kunniapaikalla. Vähemmän kunniallista on sen pölyisyys, kuten kuvasta näkyy.

Varhaisimpia lapsuuden muistikuvia on, kun katsoin vierestä äidin kirjoittamista. Se näytti ihmeelliseltä. Kaikki sormet olivat käytössä ja vauhti oli aikamoinen. Kirjoittamisesta lähtevä ääni oli melkoista rätinää, kun vipuvarret  iskivät värinauhan läpi kirjaimen paperiin.

Aina välillä paukkeen seasta kuului hentoinen kilahdus, kun kone varoitti kohta täyteen tulevasta rivistä. Siinä kohdassa sormien vauhti keskeytyi ja vasen käsi kohosi näppäimiltä ja etusormi työnsi telan päässä olevasta kiiltävästä varresta telan takaisin oikeaan laitaan. Samalla tela pyörähti naksahtaen pykälän verran ja siirsi paperin uuden rivin aloituskohtaan. Ja sitten sormet pääsivät taas vauhtiin.

Virhenäppäilyjä ei saanut tulla, sillä korjaamiseen ei koneessa ollut tekniikkaa. Jos tuli virhe, paperi oli aloitettava alusta. Jos siististä kirjoitusjäljestä ei ollut väliä, virhekohdan saattoi maalata korjausliuskalla tai -maalilla piiloon ja sen kuivuttua kirjoittaa päälle. Mutta se kyllä näkyi.

Mekaaninen kirjoituskone vaati sormivoimaa. Hipaisu ei riittänyt. Minä yritin opetella kymmensormijärjestelmää, mutta lapsen sormet olivat heikot. Niinpä vallitsevaksi tekniikaksi vakiintui etu- ja keskisormien käyttö – peukalo välilyönteihin. Se on pysynyt luontevimpana kirjoitustekniikkanani, vaikka myöhemmin olen kyllä opiskellut kymmensormijärjestelmänkin kevyemmillä näppäimillä.

Virikkeen tälle kirjoitukselle antoi Tommi Kinnusen kirja Lopotti  (WSOY 2016). Ihan kuin minä olisin tuon kohdan ollut kokemassa.

 

Olisin tarvinnut

Taas kerran olisin tarvinnut ranskan kielen taitoa.

Mutta kun en osaa niin en osaa. Englannilla piti pärjätä, ja se on ranskalaisen kanssa aina kankeaa. Näin on käynyt monta kertaa ennenkin.

Jos jotain opiskelun puutetta kadun niin tätä. Tilaisuuksia olisi kyllä ollut. Nyt se on myöhäistä – ikä heikentää oppimiskykyä, näin väitetään.

Englannilla ja saksalla on tietysti ollut paljon käyttöä, ruotsilla kuitenkin ylivoimaisesti eniten. Latinan pro olisi ansainnut jatko-opintoja, mutta niitä ei koskaan tullut. Viroa opiskelin yliopistossa alkeis- ja jatkokurssin, mutta sitä kieltä en ole koskaan tarvinnut missään. Hukkaan meni iso vaiva.

Kaikkein kamalinta kielenopiskelua lukiossa oli ruotsi. Oppikirjana oli kielioppikirjan lisäksi umpikuiva Anders Collinin Ruotsinkielen käännöstehtäviä. Se oli käytössä koko lukion ajan. Se sisälsi loputtoman määrän tekstejä Ruotsin muinaisista kuninkaista ja muista yhtä kiinnostavista aiheista. Niitä käännettiin suomesta ruotsiin ja ruotsista suomeen. Tekstiä paljon, ei ainuttakaan kuvaa.

Puhumaan siinä touhussa ei tarvinnut oppia. Se taito piti hankkia koulun ulkopuolelta. Minä olin lukion kesälomat töissä Ruotsissa.

Opettaja pahoitteli, että joutuu käyttämään Colinin kirjaa. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, sillä Collin istui ylioppilastutkintolautakunnassa ja laati kokeet kirjansa sisältöjen mukaan.

Ruotsin kielen suullisen osaamisen ero tuli näkyviin lukion reissulla ystävyyskaupunkiin. Kympin tyypit pysyivät syrjässä kontakteista kielioppia ja lauserakenteita miettien. Kuutosen sälleillä tuli nopeasti sutinaa paikalliskaunotarten kanssa. Tärkein taisi välittyä kielivirheitä huolimatta.

 

 

 

Boheemi poroporvari

Kaverilla oli vähän ihmetystä äänessään: ”Sinustahan on tullut boheemi.”

Niin on tainnut tulla.

Tällaista kesää en ole viettänyt puoleen vuosisataan. En muuttanut maalle niin kuin aina ennen.

Boheemi tarkoittaa kaverini ajatusmallissa vastakohtaa poroporvarillisuudelle. Poroporvarillisuus taas tarkoittaa elämäntapaa, jossa kaikki tehdään niin kuin aina ennenkin on tehty. Muutoksia ja yllätyksiä on syytä varoa.

Viimeksi vietin koko kesän kaupungissa 1974, silloin kaupunki oli Tukholma. Siitä eteenpäin kesäkotini oli Längelmäveden rannalla Pirkanmaalla, kunnes neljä vuotta sitten muutin Kymenlaaksoon. Viime syksynä pistin mökin myyntiin.

Tarkoitus oli asua tämä kesä vuokramökissä. Sellainen löytyi Päijät-Hämeen ja Savon rajamailta. Tulin kuitenkin katumapäälle ja sain puretuksi vuokrasopimuksen.

Kesä Helsingissä on tuntunut hyvältä. Kaupunki on kovin toisenlainen kuin mihin olen tottunut. Kauhean vilkas. Olen yrittänyt osallistua monenlaisiin tapahtumiin. Vähän vieraaksi olen itseni yllättäen tuntenut, ikään kuin ensikertalaiseksi kotikaupungissani.

Voi olla, että luovun maalle muuttamisita lopullisesti. En vielä lupaa. Tätä täytyy miettiä talven yli. Että tuleeko kaipuu päästä kuuntelemaan yölintujen laulua, lukemaan omenapuun alle, lämmittämään rantasaunaa, uimaan, soutelemaan… (kuva: Banksy)

Olenko riittävän boheemi, pysyvästi? Vai saako sisäinen poroporvarini vallan kertakokeilun jälkeen.

Kirjallisuudestakin voi löytää osviittaa sisäisten tuntemusten tunnistamiseen.

”Sillä pohjattomammin kuin mitään muuta minä vihaan, inhoan ja kiroan tätä tyytyväisyyttä, tätä hyvinvointia ja mukavuutta, tätä poroporvarien hellimää optimismia, tätä keskinkertaisen, kaavamaisen, normaalin ihmisen säädyllistä, sävyisää elämää.” (Harry Haller kirjassa Arosusi, Hermann Hesse 1927)

”Olen pohjimmiltani vain pikkuinen porvarisrouva, liikaherkkä ja pullollaan ennakkoluuloja, elän kolossani tietämättömänä maailman menosta.” (Odette kirjassa Kadonnutta aikaa etsimässä, Marcel Proust 1908 – 22)