Pettääkö muisti?

Huomasin, että Kerstin Ekmanin Händelser vid vatten (1993) on tehty televisiosarjaksi. Sellainen ilahduttaa.

Luin kirjan heti tuoreeltaan ja pidin kovasti. Rikosromaaniksi se luokiteltiin, mutta se oli paljon muutakin. Rikos siinä kyllä tapahtuu, mutta kirja ei keskity sen selvittelyyn eikä siinä hääri poliiseja. Voisi sanoa, että kirja on monitasoinen psykologinen matka ihmisten valtapeleihin ja muistin syövereihin. Tällainen muistikiva kirjasta jäi.

Romaanista tuli menestys. Se voitti Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon. Suomennos Tapahtui veden äärellä (Oili Suominen 1994) pääsi laatukirjallisuuden ykkösryhmään, Tammen Keltaiseen Kirjastoon. Sinne vielä siihen aikaan teokset valitsi Jarl Hellemann, eikä hänen seulaansa olisi läpäissyt mikään vähäpätöinen romaani.

Minä katsoin uuden sarjafilmin ykkösosan heti kun se Yle Areenaan ilmestyi.

Tuloksena oli hämmennys. En oikein tunnistanut filmiä samaksi, minkä olin 30 vuotta sitten lukenut. Tuttuakin oli, mutta jotenkin oudosti vieraalta kokonaisuus tuntui.

Ehkä muistikuvani on hämärtynyt? Muistin outoja syövereitä kirjakin kuvasi – ehkä sama koskee lukijaa. Vai onko kyse siitä tavallisesta ilmiöstä, että kirjan siirtäminen filmiksi sävyt säilyttäen on enimmäkseen mahdoton tehtävä?

Onhan tästä esimerkkejä. Laadukkaat rikosromaanit kadottavat melkein aina hehkunsa, kun niistä tehdään sarjafilmejä. Pidin kovasti Henning Mankellin Wallander-kirjoista, mutta ylipitkä televisiosarja ei yllä lähellekään. Vain toiminnallinen juonenkulku on esillä, sisäisen tunteet hukataan. Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-teokset olivat kotimaisen rikoskirjallisuuden kaikkien aikojen oivaltavinta tasoa. Moni ohjaaja teki niistä filmejä, muutama (esim. Rakkauden nälkä, Poliisin poika) kohtalaisen onnistuneestikin, mutta muutamat, kuten Pahan pappi suorastaan kelvoton.

Pistin uuden sarjan tauolle ykkösosan jälkeen. Kaivoin kirjan esille hyllystäni. Tämä pitää lukea ensin, vasta sitten katson viisi jäljellä olevaa osaa. Kolmenkymmenen vuoden takainen lukukokemus pitää toistaa, jotta muistin häiriöt eivät pääse haittaamaan katsomista.

 

En kerro

 

                                     (Kuva:  Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004)

”Olen hengissä.

Tai ainakin hetkittäin

minulla on sellainen vaikutelma”

     (Lassi Nummi)

 

Äskettäin minulla oli kyllä toisenlaisiakin vaikutelmia kuin tässä runossa. Iski peräkkäin kaksi kipua.

Ensin tuli hampaaseen vaiva. Sillä ei kärsinyt purra. Muutama päivä myöhemmin portaita noustessaa polvi pamahti.

Hammaslääkäri tutki kymmenen sekuntia ja käski toiseen huoneseen röntgeniin - melkein yhdellä jalalla jouduin sinne hyppimään. Kuvasta löytyi haljennut hampaan juuri. Ei auttanut: poistettavaksi sellainen romuhammas määrättiin.

Viikon päästä löytyi aika. Hammaslääkäri huomasi, että pelkäsin aika lailla. Hän lupasi olla oikein varovainen ja käski minun miettiä jotain oikein mukavaa asiaa.

Minä tottelin. En kerro, mitä mietin, mutta ei oikein sytyttänyt. Tilanne siinä tuolissa suu auki ei ollut mukavalle jutulleni suotuisa. Olisi ehkä kannattanut valita jokin kokonaan eri aiheinen mukava juttu. Mutta ei mukavia juttuja mielessä kovin suurta määrää ole, tällaisella peruspessimistillä varsinkaan.

Hampaan poisto sujui silti kohtalaisen vähäisin karjahduksin. Olen jo toipunut. Onneksi se oli hammasrivin laitimmainen, ellei tallella olevaa viisaudenhammasta lasketa. Viiden päivän antibioottikuuri on jo loppunut.

Kotona polven kanssa oli vaikeampaa. Makuuhuone – vessa – keittiö – työhuone, siinä menot kolmen viikon ajan. Sängystä ja istumasta nouseminen oli vaikeinta. Kellarista löytyi onneksi äitini vanha kävelykeppi. Siitä oli hieman apua.

Ei auttanut, piti tilata taksi lääkäriin. Siellä taas röntgeniin. Löytyi alkava nivelrikko ja vettä polvessa. Vesi poistettiin ja tilalle kortisonia.

Se auttoi. Nyt jo kävelen, mutta vieläkin portaat on noustava terve jalka edellä. Lääkäri määräsi paljon kuntopyöräilyä.

Äänestämässäkin kävin omin jaloin. Käveltävää matkaa oli tosin vain pari sataa metriä. Vielä pitää varoa, ettei jalka väänny. Varpaat suoraan eteenpäin.

 

 

Helppo valinta

 

                                                    (Kuva: Norman Rockwell)

Äänestin ennakkoon. En siis voi enää katua valintaani. Enpä kuitenkaan usko tulevani katumapäälle.

Muistelen, että olen tällä vuosituhannella äänestänyt kolmea eri puoluetta. Edellisen vuosituhannen puolelta siihen taitaa tulla kaksi lisää.

Koskaan en ole ollut minkään puolueen jäsen enkä ehdokas valeissa. Lukio- ja opiskeluvuosien radikaalisuus on vuosien myötä laimentunut.

Ehdokas löytyi helposti, hän on puolituttu. Minkäänlaista vaalikonetta en ole koskaan suostunut käyttämään. En myöskään katsonut vaaliväittelyitä. On jotenkin irvokasta, kun jotkut iltapäivälehtien erikoistoimittajat antavat puheenjohtajille pisteitä suorituksista. Yksi oli topakka, toinen pirtsakka, arvosanoiksi 8+ ja 6-. Tällaisin perusteinko jotkut päätöksensä tekevät?

Minun katsannossani puolueet antavat näyttönsä vuosien mittaan, eivät missään viime hetken väittelyssä. Prinsiippini on, että ehdokkaani pitäisi olla mahdollisimman monelta henkilökohtaisilta ominaisuudeltaan erilainen kuin minä. Arvomaailman osalta hän ei kuitenkaan saa olla isosti erilainen kuin minä.

Haluan, että ehdokkaani tekee Suomen, joka on avoin, moniarvoinen, ihmisarvoja kunnioittava - myös vähemmistöjen ihmisoikeuksia. Se ei ole kovien arvojen ja ennakkoluulojen Suomi, jota ohjaa loputon taloudellisen kasvun tavoittelu ja kasvava eriarvoisuus.

Minä kuulun etuoikeutettujen luokkaan. Minä pärjään kyllä – siltä osin on ihan sama, kuka maata johtaa. Olen valkoihoinen kantasuomalainen, korkeasti koulutettu, hyvätuloinen, isovatsainen, pikkuisen lihaakin syövä, heteroseksuaali mies. Talous on kunnossa, velkaa ei ole, eläke on hyvä, päivääkään en ole ollut työttömänä. Minua ei kukaan syrji.

En äänestä omaa veroprosenttia alentaakseni. Äänestän sellaisten ihmisten hyväksi, joiden arki ei ole yhtä helppo kuin minun. Niiden ihmisten, jotka tarvitsevat rahaa ruokaan ja kotiin, hoitoa, lääkkeitä, tukipalveluja, koulutusta. He eivät kaipaa leikkauksia tai indeksijäädytyksiä.

Ihanne-ehdokkaani on nainen. Heissä on tulevaisuus. Henkilökohtaisista ominaisuuksista arvostan tasokasta koulutusta ja koeteltua esiintymistaitoa. Taide- ja kulttuurialojen tuntemus on tärkeää. Erilaiset vähemmistöpiirteet eivät ole ollenkaan haitaksi – nuorikin saa olla. Sellaisilla ehdokkailla on yleensä tuoreita näkökulmia nykyajan kipukohtiin. Aina ei löydy sopivaa naista, kuten viime presidentinvaaleissa. Silloin muut ominaisuudet painottuvat.

Nyt löytyi nuori nainen mutta tällä kerralla ei erityisen vähemmistöläinen. Taidealan tohtoritutkinto painottui vahvasti. Henkilökohtainen kosketus ammatin kautta vaikutti myös. Kun puoluekantakin oli sopiva, valinta oli helppo.