Hidasta viisastumista

Keskikoulun viimeisellä (viidennellä) luokalla minuun osui kaksi uutta aikaa vievää vetovoimaa: pop-musiikki ja tytöt. Seuraus: ehdot algebrassa.

Eihän sitä kaikkea ehdi!

Lukion ensimmäisellä molempien houkuttimien vetovoima tehostui. Seuraus: kolme nelosta, algebrassa, geometriassa ja fysiikassa. Se tarkoitti luokalle jäämistä.

Siitäkös isä riemastui. Kaapista haettiin haalarit laukkuun ja poika määrättiin kesäkuun 1. päivä aamulla klo 7 menemään koputtamaan tehtaan konttoripäällikön ovelle kysymään kesätyöpaikkaa.

En saanut. Kaikki paikat oli jo varattu.

Se kesä meni hummaillessa houkuttimien vetovoimassa. Syksyllä aloitin lukion ensimmäisen luokan alusta.

En ollut ainoa. Luokan 11 pojasta 6 aloitti myös alusta. Se oli maan tapa. Pojat jäivät luokalle, tytöt harvemmin.

                                 Kuva: Museovirasto / Aleksis Kivi Seitsemän veljestä)

Yleisesti olen sitä mieltä, että on hyvä, että ihmiset saavat uuden mahdollisuuden, eikä tämä koske pelkästään koulua. Ihmiset viisastuvat tuskallisen hitaasti.

Minulle luokalle jääminen teki hyvää. Olen siitä kiitollinen  vanhalle koulujärjestelmälle. Nykykoulussa on hukattu tämäkin kasvatuksellinen mahdollisuus.

Yhden vuoden minulla oli luokkakaverina Pena K. Hän veti asian muita pidemmälle, vaikka ei vetovoimaa pop-musiikkiin tuntenutkaan. Tyttöihin sitäkin vahvemmin.

Pena kävi lukion ykkösluokan ja jäi luokalle. Hän kävi uudestaan ja jäi taas luokalle. Siinä kohdassa hän joutui vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa hän kävi ykkösluokan kolmannen kerran ja jäi taas luokalle. Neljäs yritys sujui sitten jo paremmin – tuli vain kahdet ehdot. Niitä hän ei kuitenkaan muilta kiireiltään ehtinyt kesällä suorittaa. Lukion käyminen loppui siihen.

Niinpä hänestä tuli putkiasentaja. Hän perusti firman ja tienasi verokalenterin mukaan huomattavasti paremmin kuin kukaan meistä kerran luokalle jääneistä akateemisista. Hänet jopa valittiin kirkkovaltuustoon ja pankin isännistöön.

Pena sai uuden mahdollisuuden monta kertaa. Ja viisastui.

 

Lahja

Olen tullut siihen tulokseen, että yksi korkeimpia rakkauden muotoja on, kun lahjoittaa toiselle kirjan, jonka haluaisi itsekin omistaa.

 

Muutos vai vastarinta?

Istuin iltaa kahden tutun opettajan kanssa. Tuli sellainen vaikutelma, että onneksi minun ei tarvitse käydä nykykoulua, ei oppilaana eikä opettajana.

Opettajan työ tuntuu nykyisin olevan melkoista byrokratiaa. Suuri osa ajasta kuluu erilaisiin raportoimistehtäviin. Suunnitelmien ja niiden toteutumisten kirjaaminen ja kaikenaikainen yhteydenpito kuuluu olevan pääasia, ei opetus.

Voin vain kuvitella, millaista vääntämistä opettajan työ on oppilaiden puhelimien aiheuttamaa tarkkaavaisuusvajetta vastaan. Teinit ovat kiinni puhelimissaan ja viesteissään. Miten siinä opettaja onnistuu kääntämään huomion itseensä ja asiaansa! Opettajan valtuudet komentaa ovat puutteelliset, ja oikeuksista tietoisten vanhempien kanssa kriisiytymistä on syytä välttää.

Seuralaiseni eivät vastusta opetusteknologiaa, kunhan se palvelee luontevasti opetusta. Mutta pikkuhiljaa teknologian käytöstä on tullut itsetarkoitus. Toinen seuralaisistani, yläkoulun musiikinopettaja, harmitteli, että hän on joutunut vähentämään laulua ja soittoa tunneillaan, koska opetussuunnitelmaan oli kirjattava modernin teknologian aiheuttamina vaatimuksina erilaisia äänityksen ja miksauksen osuuksia. Ja rehtori aktiivisesti tarkkailee, että luokkaan hankittuja kalliita koneita ja vehkeitä myös käytetään ja käyttämisestä tehdään raportteja.

Äidinkieltä ja kirjallisuutta lukiossa opettava seuralaiseni kauhisteli oppiaineensa tulevaisuutta tekoälyn luomassa oppimisympäristössä. Miten opetetaan kirjoittamista, kun tekoäly kirjoittaa silmänräpäyksessä esseet ja tutkielmat kaikista mahdollisista aiheista. Kirjojen lukeminenkin on hiipumassa.

Minun aikanani luokassa oli piirtoheitin, video ja televisio sekä nauhuri. Kielten opettajilla oli kielistudio. Luokat olivat seinällisiä huoneita, eivät avoimia oppimisympäristöjä. Äidinkielen luokassa oli kahden seinän mittainen kirjahylly. Opettaja puhui, opettaja käski, opettajaa enimmäkseen toteltiin.

En mitenkään yli-ihannoi entistä koulua, kyllä siinä korjaamisen varaa oli. Nyt kuitenkin joka puolelta kuuluu viestejä koulun ongelmista. Onkohan korjattu sellaistakin, mikä ei ollut rikki?

                          (Teija Sopanen elokuvassa Niskavuoren naiset, ohj. Valentin Vaala 1958)