Sekaisin

Sataa vettä. Sataa paljon. Sataa joka päivä. Lumi on sulanut, vain penkat jäljellä. On tammikuun puoliväli. Näin ei kuuluisi.

Yritin lähteä kävelylle, mutta ei siitä mitään tullut. Sateenvarjo pystyssä on paha kävellä. Lopetin lyhyeen.

Muutenkin vanha leipälajini kaupunkikävely on ollut sekaisin. Liukkaalla en lähde ollenkaan. Sen verran neuroottiseksi olen tullut kaatumisille.

Mutta on siihen tullut muutakin ongelmaa. Alaselkä ja lonkka eivät jostain syystä enää pidä kävelystä. Jos tämä jatkuu, pelkään pahoin, että blogini kohta Kävelykierros Helsingissä ei enää isommin täydenny (nyt 117 kirjoitusta, ks. sivun oikeassa laidassa vähän alempana olevaa tunnisteluetteloa).

                                                             (Paul Cadmus 1934)

Kävin juhlissa. Kaveri täytti pyöreitä kymmeniä.

Olisi ollut viisaampi jättää menemättä, kun minä nyt itsepäisesti vietän tipatonta tammikuuta. Muut eivät viettäneet.

Ei tuntunut mukavalta seurueelta, varsinkaan yömyöhään. Aina ennen on tuntunut oikein mukavalta.

*

Kymenlaakson kesäkotini uusi omistaja kyseli, onko minulla tallella lisää tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimia.

On minulla, paljonkin. Nyt on kuitenkin sellainen ongelma, että avaimia on jos vaikka mihin, varmaan toista sataa. Miten erotan kasasta kesäkotini tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimet? Kaikki ylimääräiset avaimet vuosikymmenien varrelta ovat sekaisin. isossa kenkälaatikossa. Sinne olen myös vienyt suuen määrän tyhjiä avainrenksujen nimilappuja odottamaan päivää, jolloin otan kaikki avaimet mukaan joka paikkaan ja kokeilen yksi kerrallaan jokaiseen lukkoon.

 

Osaan vaikka mitä

Pääsin kerrankin leuhkimaan taidoillani. Minähän osaan sellaista, mitä muut ikäiseni miehet eivät yleensä osaa. (Asian käänteispuolesta, siitä mitä en osaa, en tietenkään maininnut mitään. Autojen ja koneiden korjaaminen kai kuuluisi jokaisen muun ikäiseni miehen perustaitoihin.)

1)    Minä osaan neuloa.

Olin vähän yli kaksikymppinen, kun opin. Oli tehokas ja motivoiva yksityisopettaja. Erikoistuin neulomaan monenkirjavia kaulaliinoja, hyvin pitkiä. Niitä lahjoittelin kavereillekin. Oli boheemia kääriä sellainen kaulaansa, hapsuiset päät ulottuivat melkein polviin.

Aiheutin tahallista huvitusta ja ärtymystä, kun vein puikot ja langat tylsiin kokouksiin ja veivasin autuaallisesti hymyillen puikkoja eturivissä enkä käyttänyt ollenkaan puheenvuoroja.

Kutominen oli nimi tälle touhulle lapsuudessani, mutta Kielitoimiston ohje on määritellyt toisin. Osaan myös virkata.

2.   Minä osaan lypsää.

Tosin siitä on vuosikymmeniä, kun viimeksi pääsin kokeilemaan. Mutta uskon taidon säilyneen sormissa, kun sen kerran on oppinut.

Opin taidon vähän alle kymmenvuotiaana maalaistalossa Jukojärvellä, jossa vietin sukulaisten hoivissa kesälomaa. Peuralan Aune itse opetti, ja valmista tuli. Äidille ja isälle piti järjestää näytös, kun he tulivat käymään. Hyvin meni, kehuttiin, ihmeteltiin.

Minä siis opin lypsämään ihan luonnonmenetelmällä, oikealla lehmällä. On siihen toisenlaisiakin keinoja, kuten oheinen kuva näyttää. Tämän opiskeluvälineen on valmistanut firma nimeltä Nokia. En tiedä, vieläkö tällaisia on Nokian tuotannossa, sillä olen havainnut, että firmalla on myöhempinä vuosina tullut tuotantoon muitakin tuotteita. Kuva on Virtain Killinkoskella sijaitsevan Wanhan tehdasmuseon näyttelystä.

 

Sellainen seuraus lypsytaidosta tuli, että aloin vältellä maidon juomista. Lämmin lehmänmaito alkoi inhottaa. Vähitellen kaupan maitokin jäi. Aikuisiällä en varmaankaan ole juonut yhtään lasillista maitoa. Piimää en ole koskaan suostunut maistamaan, eikä siihen kammoon tepsinyt edes Valion myöhempi viekoitteleva propaganda, joka riimitteli mainoksessa näin:

En mie huoli nillikoille, nallikoille,

sulle poikaruitukalle.

Annoit joka helman huikutella,

joka kurvan kuikutella.

Tahdon tosimiehen varrelleni,

miehen riskin rinnalleni,

rakastajan vatsalleni,

piimä.

                                                       (Evelyn Dunbar -1940)

 

 

 

Ei nyt, ehkä joskus

Kuten hyvin tiedetään, humanistit eivät osaa ajatella loogisesti. Insinöörit osaavat. He ymmärtävät, mikä on syy, mikä seuraus.

Niinpä tässä eräänä iltana alakerran insinööri Tarmo Y. kilkutti ovikelloa ja tarjoutui seuralaiseksi kapakkakäynnille.  Eipä ollut insinöörille juolahtanut sellainen logiikka mieleen, että sovinnaisiin perinnetapoihin taipuvainen humanisti viettää tipatonta tammikuuta.

Pettymys oli lohduton. Lohdukkeeksi tarjosin kahvit. Tummapaahtoa!

Siinä Tarmo taas kerran tutkiskeli kirjahyllyjäni. Kysyi, olenko lukenut kaikki kirjat. – En tietenkään, paljon on niitä, jotka ehkä joskus luen. - No, entä aiotko lukea uudestaan kaikki ne kirjat, jotka olet jo lukenut? – En tietenkään, joitakin parhaita ehkä, suurinta osaa en.

- No, miksi niitä säilytät, vievät vaan tilaa, kun aina valitat, että hyllysi ovat täynnä? Miksi säilytät sellaista, mihin et enää koske? Heittäisit pois, ethän säilytä vanhoiksi käyneitä vaatteitakaan. Nostalgia ja sentimentaalisuus voittaa logiikan.

Siinä sitä oli insinöörin logiikkaa. Mitä tuohon olisi voinut vastaan väittää? Jäi harmittamaan, etten mitään nerokasta keksinyt.

Myöhemmin illalla Tarmon mentyä kaivoin hyllystä ainoan omistamani logiikan oppikirjan. Netistä löytyi tiivistetty ohjetaulu väittelyyn.Yhden aiheeseen paneutuvav runon sentään muistin (Eeva-Liisa Manner: Kromaattiset tasot / Fahrenheit 121). Runous taas kerran laajensi ymmärrystä parhaiten - vaikkapa nykyisestä maailmanmenosta.

Tämä von Wrightin kirja taitaa olla yksi niistä, jota en ole koskaan lukenut loppuun. Ehkä joskus luen mutta en nyt. Tähän uppoaa huppeluksiin. Mutta pois en heitä.

Oppisikohan Havukka-ahon ajattelijasta mitään tähän tarpeeseen? Tai Pekka Puupään seikkailuista – niitäkin tuossa olisi kahdeksan albumia tyrkyllä täynnä maalaisjärkeä.