Ei nyt, ehkä joskus

Kuten hyvin tiedetään, humanistit eivät osaa ajatella loogisesti. Insinöörit osaavat. He ymmärtävät, mikä on syy, mikä seuraus.

Niinpä tässä eräänä iltana alakerran insinööri Tarmo Y. kilkutti ovikelloa ja tarjoutui seuralaiseksi kapakkakäynnille.  Eipä ollut insinöörille juolahtanut sellainen logiikka mieleen, että sovinnaisiin perinnetapoihin taipuvainen humanisti viettää tipatonta tammikuuta.

Pettymys oli lohduton. Lohdukkeeksi tarjosin kahvit. Tummapaahtoa!

Siinä Tarmo taas kerran tutkiskeli kirjahyllyjäni. Kysyi, olenko lukenut kaikki kirjat. – En tietenkään, paljon on niitä, jotka ehkä joskus luen. - No, entä aiotko lukea uudestaan kaikki ne kirjat, jotka olet jo lukenut? – En tietenkään, joitakin parhaita ehkä, suurinta osaa en.

- No, miksi niitä säilytät, vievät vaan tilaa, kun aina valitat, että hyllysi ovat täynnä? Miksi säilytät sellaista, mihin et enää koske? Heittäisit pois, ethän säilytä vanhoiksi käyneitä vaatteitakaan. Nostalgia ja sentimentaalisuus voittaa logiikan.

Siinä sitä oli insinöörin logiikkaa. Mitä tuohon olisi voinut vastaan väittää? Jäi harmittamaan, etten mitään nerokasta keksinyt.

Myöhemmin illalla Tarmon mentyä kaivoin hyllystä ainoan omistamani logiikan oppikirjan. Netistä löytyi tiivistetty ohjetaulu väittelyyn.Yhden aiheeseen paneutuvav runon sentään muistin (Eeva-Liisa Manner: Kromaattiset tasot / Fahrenheit 121). Runous taas kerran laajensi ymmärrystä parhaiten - vaikkapa nykyisestä maailmanmenosta.

Tämä von Wrightin kirja taitaa olla yksi niistä, jota en ole koskaan lukenut loppuun. Ehkä joskus luen mutta en nyt. Tähän uppoaa huppeluksiin. Mutta pois en heitä.

Oppisikohan Havukka-ahon ajattelijasta mitään tähän tarpeeseen? Tai Pekka Puupään seikkailuista – niitäkin tuossa olisi kahdeksan albumia tyrkyllä täynnä maalaisjärkeä.

 

Enpä tätäkään tiennyt

Kun lukee, viisastuu.

Näin väitetään. Varmimmin viisastuu, kun lukee kirjoja. Somen kanssa pitää olla epäluuloinen, sillä siellä piileskelee kaikenlaisia trolleja ja nimimerkkejä, jotka ovat hyviä hämäämään. Varo siis blogeja.

Niinpä minä tietysti luen kirjoja ja somea vaan vähän vilkaisen, tosin usein.

Enimmäkseen luen fiktiota ja niiden taustalla olevaa tietokirjallisuutta, kuten elämäkertoja, tutkimuksia ja esseitä. Se on tutua ja turvallista, sitä alaa opiskelin nuorena ja siitä olen leipäni ansainnut.

Olen kuitenkin yrittänyt pienimuotoisesti lukea myös sellaista, mikä ei ole ollenkaan tuttua. Vuosikaudet olen ihan itseni kiusalla lukenut musiikin tietosanakirjaa. Lukeminen ei ole edennyt nopeasti, hyvä jos sivun viikossa. Aina kun löydän kirjasta jotain mielenkiintoista, yritän jostain löytää kuunneltavaksi kyseisen teoksen. Aika usein olen löytänytkin.

Vuosien varrella olen tällä tavalla tullut kuunnelleeksi melkoisen määrän säveltaideteoksia, Nyt kuitenkin loppu lähestyy. Viisiosaisen kirjasarjan viimeiset sivut ovat menossa.

Kyllä siinä on viisastunut. Aika outojakin juttuja sieltä on löytynyt, kuten tämä viidennen osan sivulla 680 oleva turkkilaisen tutkijan partateoria.

Pisti tämä vähän miettimään. Minä tunnen henkilökohtaisesti kaksi säveltäjää ja kolmannen blogin välityksellä. Kuinka ollakaan, kaikilla kolmella on parta! Päteekö siis turkkilainen sadan vuoden takainen teoria sittenkin vielä nykyisinkin?

-       -

Mutta on sitä opittavaa tutummillakin tieteenaloilla. Vanha kunnianarvoisa tieteellisen kirjallisuuden tyyssija Suomalaisen Kirjallisuuden Seura  (SKS) julkaisi 1948 teoksen Vanhat merkkipäivät. Sieltä seuraava näyte. Enpä tätäkään tiennyt.

 

 

Huojuvaa

Lukion päättötodistukseni huonoin arvosana on kuutonen. Se tuli algebrasta (lyhyt oppimäärä, hyvin lyhyt). Geometriasta tuli sentään kahdeksikko.

Kuutonenkin on sentään kelpo arvosana, kun vertaa sitä alaluokkien todistuksen arvosanaan oppiaineessa nimeltä laulu. Arvosana on viiva. Se annettiin oppilaille, joille nelonen olisi ollut liikaa. Oppilaille, joilta yksinlaulu luokan edessä laulukokeessa ei sujunut ollenkaan. Siitä jäi pysyvä trauma.

Ja kuinkas sitten kävikään.

Aikuisena lähimpään ystäväpiirini kuuluu melkoinen määrä matemaatikkoja ja musiikki-ihmisiä aivan alan huipulta. Yliopistosta, Sibelius-Akatemiasta. Aika outoa.

Nyt yksi matemaatikko taas kerran näytti minulle arvoituksen, joka jotenkin liittyy matematiikkaan ja lauluun. Sitä olen vetäytynyt yksinäisyyteen tarkastelemaan humanistin epäloogisella katseella.

Kysymys kuului: Jos pistät kaljatuoppeja tälle pöydälle, kutsut kavereita mukaan, nojaatte kyynärpäät pöytään ja kajautatte juomalauluja, kuinka käy?

Tutkimukseni alustava tulos. Kansilevy pitää korkeutensa eikä kippaa tavaroita syliin. Mutta eiköhän tuo pöydän kansi hieman huoju sivusuuntiin. Ja muut laulavat, minä vain höplöttelen ääneti huuliani.

Parviäly hoi! Olenko ihan laulukuorossa?