Liekehtivä, sammunut

Ensimmäisen kerran törmäsin nimeen Olavi Paavolainen lukion äidinkielen tunnilla, kun puolisattumalta valitsin esitelmäni aiheeksi Tulenkantajat. Kuulijoita selvästi huvitti, kun kerroin eläytyen Paavolaisen eksoottisista juhlista, joissa nuoret kirjailijat käyttivät itämaisia huumeita ja kirmaillivat alastomina. Oli kaukokaipuuta ja koneromantiikkaa, oli vitalismia ja ikkunoita auki Eurooppaan.

Sen jälkeen olen törmäillyt Paavolaiseen vaikka missä. Vastaan on tullut melkoinen määrä tutkimuksia ja muisteluksia, fiktiotakin. Ja tärkeimpänä tietysti Paavolaisen oma tuotanto. Kuvassa joitakin asiaan liittyviä teoksia.

Kuvaan tuli myös aivan uusi teos, Heidi Köngäksen biofiktio Siivet kantapäissä. Sen päähenkilö ei ole Paavolainen vaan Marja Rankkala, mutta kyllä Paavolainen tässäkin vahvasti esiin nousee.

Nimi Marja Rankkala on ikäpolvelleni hyvin tuttu, sillä lapsuuteni ja nuoruuteni radiossa se lausuttiin usein. Hän oli Radioteatterin pitkäaikainen ohjaaja ja dramaturgi sekä suomentaja. Yleisradion kuunnelmat olivat siihen aikaan todellinen koko kansan kulttuuriharrastus, niitä tuli paljon ja ne olivat nykypäivän näkökulmasta katsoen hämmentävän korkeatasoisen kirjallisuuden pohjalta dramatisoituja. Rankkalan nimi oli tuttu mutta henkilö ei, ei edes sen vertaa että olisin kasvot tunnistanut. Nyt uutuuskirjan myötä henkilö tuli tutuksi ja kasvot löytyivät googlettamalla.

Paavolainen oli radiotetaaerin päällikkö ja Rankkala hänen alaisensa. Ja suhdehan näille kahdelle tuli. Sen kuvaus naisen näkökulmasta minä-muodossa on kirjan pääteema. Eroottinen lataus, puolijulkinen salasuhde, kertomus rakastamisen vaikeudesta.

Paavolaisen hehkuvin voima oli jo mennyt Synkkä yksinpuhelu -teoksen aiheuttaman skandaalin ja etenevän alkoholismin myötä, mutta vanhasta lumovoimasta oli vielä jotain jäljellä, niin naisiin kuin miehiinkin. Nousuhumalassa saattoi vielä säkenöidä.

Iäkkäämmän miehen ja nuoren alaisen romanssi kukoistaa aikansa mutta lopulta Marja saa kyllikseen, sillä toinenkin nainen on ja pysyy kuvioissa, nainen politiikan huipulta, Hertta Kuusinen. Tuttuja nimiä teatterin ja kirjallisuuden huipulta vilisee muutenkin kirjassa.

Miehiä Marjalla riittää Paavolaisen jälkeenkin, teos on matka naisen näkökulmasta kuvattuun seksuaalisuuteen. Huomion arvoista on, että Marja rakastui kerta toisensa jälkeen miehiin, jotka olivat "kaksineuvoisia", jotka Paavolaisen tapaan olivat yhtä kiinnostuneita naisista kuin miehistäkin. Viimeisimpänä näistä huomattavasti Marjaa nuorempi valtakunnan tunnetuin televisio- ja teatterikriitikko.  Vaikka nimeä ei mainita, henkilön tunnistaminen ei jää arvoitukseksi. 

Kirjan yksi keskeinen tapahtumapaikka on Paavolaisen huvila Keuruulla. Sen hän rakennutti heti sodan jälkeen jonkinlaiseksi korvikkeeksi Karjalaan jääneelle Vienola-huvilalleen, tuolle Tulenkantajien eksoottisten menojen foorumille.

Paavolaisen villa Keuruulla tuli minulle jo lapsena tietoisuuteen, sillä minulla oli sukulaisia sillä seudulla. Talo näkyi tielle, jota pitkin ajoimme. Sillä kohdalla hiljennettiin vauhtia ja katsottiin, näkyisikö kuuluisuuksia.

Pari kesää sitten talo avattiin yleisölle. Minä tietysti kävin tutustumassa. Yllättävän pieni rakennus, mutta kauniilla paikalla järven rannalla. Pihassa edelleen merkkejä alkuperäisistä kasveista. Nyt Köngäksen kirja kertoi, että juuri näiden vuorenkilpien, kurjenmiekkojen, saniaisten ja ruttojuurien keskellä elettiin kuin paratiisissa. Pihan patsaan vieressä otettiin eroottisesti virittyneitä valokuvia.

Tuskinpa tämäkään kirja jää viimeiseksi, jonka aiheena on Olavi Paavolainen. Marjankaan muistoista Olavi ei katoa. Kun Paavolainen on kuollut, Marja muistelee haikeana. Tällainen hän oli: Janus. Ikoni. Saippua. Sokeritoppa. Innostaja. Läpimurtaja. Petturi. Tulisoihtu. Egoisti. Jonglööri. Turhamainen. Palveltavaksi asettuva. Viinaan menevä. Hieno mies. Pirullinen mies. Liekehtivä. Sammunut. Kaivattu.

Siitä miehestä oli moneksi!  Ja oli kyllä tästä naisestakin. Harvinaisen vahvatahtoinen oman tiensä kulkija.

Loppuun vielä linkit Marja Rankkalan sanoittamaan lauluun Joka pojalla on siivet kantapäissä, josta kirjan nimi on peräisin. Laulajina 1)  Vesa-Matti Loiri   2) Susanna Haavisto   .

Uhkarohkea, utelias

Piti välttämättä lähteä käymään Kannelmäen ostoshelvetissä. Sinne pääsee bussilla nro 40.

Bussilla ajaminen voi näinä pandemian päivinä olla riskialtista. Kävelin hotelli Hesperian edessä olevalle pysäkille (sillä hotellilla on jo pitkään ollut uusi nimi, jokin vaikeasti muistettava vieraskielinen. Siksi kaikki kelpo helsinkiläiset käyttävät siitä vanhaa kunnon nimeä, samoin siinä vieressä sijaitsevasta toisesta hotellista.)

Pysäkillä odotellessa mietin, etten nouse bussiin, jos se on ruuhkaisen täynnä. Odotan seuraavaa, niitä kulkee suunnilleen viiden minuutin välein. Jos sekin on täynnä, menen taksilla.

Perällä oli täyttä mutta etuosassa ei.  Helsingin paikallisliikenteen busseissa on viime vuosina tapahtunut yllättävä käyttäytymiskulttuurin muutos, vähän kuin paradigman muutos. Busseissa perinteisesti voimassa ollut vaitiolovelvollisuus on löystynyt, kun on tullut maahanmuuttajakuskeja ja -matkustajia. Kuuluu iloista puheen pulputusta ja naurua. Kuski jopa tervehtii matkustajia.

Ei siis ihme, että osa matkustajista on ahdistunut tällaisesta perinteen lokaan saattamisesta ja tehnyt asiasta poliittisia johtopäätöksiä.

Menneiden vuosikymmenten maalaisbusseissa oli kyllä toisin - niissä vasta olikin tunnelmaa. Muistan kun 60-luvulla matkustin usein Multialta Petäjäveden kautta Jyväskylään. Puhetta riitti, väliin laulun hoilotustakin. Eväitä syötiin, pullo kiersi ja tupakat peräpenkeillä kärysivät. Kaikki sivukylät kierrettiin ja kun lopulta perille päästiin, taidettiin kuskille joukolla aplodit antaa. 

                                (Kuva elokuvasta Roy Andersson, Kohti ääretöntä / Om det oändliga 2019)
 

No, perille Kannelmäkeen päästiin, ilman aplodeja sentään. Aika väljää oli marketissakin. Hoidin asiani. Ennen paluumatkaa keksin impulssiostoksen. Kävin kirjakaupassa ostamassa Heidi Köngäksen Siivet kantapäissä.

Minustapa on vastuuton kuluttaja tullut, sillä heti perään sain toisen impulssin. Täältä saa harvinaisempia kahvilaatuja.

Nyt minulla on kotona kolmea sorttia pienpaahtimoiden tuotteita. Olen jotenkin kummallisen utelias kokeilemaan tuntemattomia sekoituksia. Kaikki eivät niistä pidä. Kun taannoin tarjosin alakerran insinööri Tarmo Y:lle yhtä uutuustuotetta, hän epäili, että olen sekoittanut hänen kuppiinsa Kodin putkimiestä.

Nyt on taas viikon verran pientä jännitystä, olenko reissulla osunut virukseen. Tuskinpa, maski oli naamalla ja lähikontaktissa en ollut hetkeäkään.

 

Toivoton tapaus

Neiti B. soitti. Entinen sihteerini on siis palannut. Hän on ollut puoli vuotta kaukomailla opiskelemassa.

Entinen tehokkuus ja optimismi on tallella. Kaikki kääntyy kohta hyväksi. Kyllä, perinteistä pikkuvappua pääsemme kahden vuoden tauon jälkeen taas viettämään. Lähtisinkö joku päivä hampurilaiselle hänen kanssaan? Kesällä pääsen taas hänen moottoripyöränsä kyytiin.

Entä mitä minulle kuuluu?

Ei paljon mitään. Nuokkuvaa hiljaiseloa parempia aikoja odotellessa. Ei minuunkaan ole tauti iskenyt. Mitään erityisempää ei ole tekeillä, ei edes tilattua kirjoitusprojektia. Lueskelen, katselen elokuvia ja sarjafilmejä, notkun somessa. Ikkunasta ulos katselua, kävelyretkiä puistoissa ja rannoilla. Mitäpä sitä eläkeläinen muuta.

                                          (Kuva:  Fred Gardner - 1932)

Sitten se taas tulli. Nuhtelu. Niin kuin aina.

Kyllä pitäisi. Ei hyvä. Ei riitä. Pitäisi mennä, tulla, touhuta, käydä, viedä, tuoda, hakea, poiketa, lähteä. Ja varsinkin osallistua. Vierivä kivi ei sammaloidu.

Kerrankin hoksasin terävän repliikin: Mitä vikaa sammaleessa? Mitä vikaa sammaleisessa kivessä?

Siihen hän ei keksinyt muuta kuin "Toivoton tapaus".