Keikari

Moni on kertonut yrittäneensä mutta sortuneensa. Minä voin kertoa onnistuneeni, vaikka en ole ollenkaan yrittänyt.

Kyse on tietysti uusia vaatteita koskevasta Älä osta mitään -projektista. Joillakin puolen vuoden, hurjimmilla koko vuoden ostolakko. Minulla se on jatkunut koko korona-ajan, vaikka mitään en ole missään vaiheessa päättänyt. Niin vaan kävi ihan itsestään, pyytämättä, yllätyksenä.

Minulla nyt vaan on vaatteita kaapit täynnä, liiankin kanssa. Mitään ei puutu, kalsareitakin ihan käyttämättömiä, hintalaput vielä kiinni. Ei ole tullut tarvetta mennä vaatekauppaan.

Toisaalta tällaisina aikoina kulutuskin on vähäistä kun ei ole kulkemista entiseen malliin. Mukavat kotivaatteet riittävät. Ne eivät tietenkään ole kovin tyylikkäät, mutta väliäkö sillä. Jos blogin lukija on kirjoitusteni perusteella muodostanut minusta keikarimaisen mielikuvan, niin  voin vakuuttaa, että mielikuva saattaa olla hieman epätarkka.

Arvioin, että koronan jatkuessa pärjään ilman uusia vaateostoksia vielä ainakin kolme vuotta, ehkä jopa viisi. Kriittisin kohta on sukat. Niillä on taipumus mennä rikki isovarpaan kohdalta. Kahdet olen jo heittänyt pois, kun en viitsinyt ruveta parsimaan. Erityisen harmillinen oli laaman karvoista tehdyt villasukat. Sen kantapää repesi, kun työnsin jalkaa kenkään lähtiessäni viemään roskapussia. Ilmeisesti jotenkin tavallista pehmeämpää villaa.

Kotivaatteiden on oltava mukavat. Housut ovat väljät ja joustavat. Niillä vo istahtaa sohvannurkkaan lukemaan jalat rennosti koukussa pyllyn alla. Mikähän tällaisten nimi on? Jogginghousut? Collegehousut? Verryttelyhousut? Enemmänkin kuin jonkun sulttaanin haaremihousut, sillä näissä on aikamoiset pussilevennykset lahkeiden alapäässä.

Violetinvärisiä housuja täydentävät punaiset villasukat ja Reino-tohvelit. T-paidassa tänään komisario Palmun kuva, vaihtoehtoina erilaisia taidemuseo- ja musiikkipaitoja (mm. Love records, Wigwam, Rolling Stones, Jethro Tull). Vilun yllättäessä huppari, jonka selässä Einsteinin kuva.

Voiko mukavammaksi vaatetus enää mennä!

Ei voi. Siitä muistuttamaan pistän tähän kuvan kravateistani. Joskus ehkä voi tulla taas aika, jolloin tällaisiakin taas pitäisi käyttää. Kuten yleisesti tiedetään, solmio kuristaa selkeää ajattelua, kuten kiinalainen kirjailija Lin Jutang kertoo. Vasemmassa laidassa matkamuisto Lontoosta, Beatles-kravatti, toisena vasemmalta matkamuisto Dublinista, kirjahylly-kravatti. Muut aika normikamaa.

 

 

Eipä aikaakaan niin...

Melkein kaksi vuotta kulkutauti kukoisti tiedotusvälineissä mutta yhtään tartuntaa ei osunut tuttavapiiriini. Melkein ehdin luulla, että jossain kauempana se kiertää mutta minun kaverini osaavat olla tarkkoja.

Ja kuinkas sitten kävikään! Nyt yhtäkkiä joulun jälkeen kolme fb-kaveriani on ilmoittanut saaneensa positiivisen testituloksen.

Kaikki tällaisia minun ikäisiäni, kaksi naista, yksi mies. Eivät taatusti mitään yökerhoissa bailaajia tai muita riskinottajia. Kaikki vähintään kaksi kertaa rokotettuja. Kaikki ikänsä puolesta riskiryhmäläisiä, yksi suorastaan vaarallisesti riskiryhmäläinen äskettäin päättyneiden leukemiahoitojensa heikentämänä.

Miten tässä nyt yhtäkkiä näin kävi? Vielä marraskuussa näytti siltä, että valoisa tulevaisuus ja pitkästä piinasta vapautuminen ovat tuossa tuokiossa täällä. Nyt läheltä ja kaukaa kuuluu huonompia uutisia kuin koskaan.

On herännyt mietteitä, voiko tämä sittenkin osua myös minuun.

Olen ollut koko ajan vakuuttunut, että ei voi. Olen ollut yltiövarovainen.

Nelinkertaisena riskiryhmäläisenä (ikä, paino, verenpaine, uniapnea) olen pitänyt tiukkaa linjaa kulkemisissani. En ole käynyt muualla kuin ruoka- ja juomakaupoissa ja kävelyllä lähipuistoissa. Ruoka-ainekset tulivat pääosin netistä tilattuina kotiovelle kerran viikossa.

Ehdin kyllä hyvältä näyttäneen syksyn aikana lieventää tiukkaa linjaani. Kun tartuntaluvut olivat lupaavasti hiipumassa. Ajoin bussilla esikaupungin isoon markettiin, ajelin raitiovaunulla keskikaupungilla, kävin yhden kirjan julkistamistilaisuudessa, pistäydyin kerran kapakassa, kävin sukulaisen siunaus- ja muistotilaisuudessa Keravalla, kävin kahdessa taidenäyttelyssä ja kirkkokonsertissa.

Ne olivat riskin paikkoja, mutta selvisin.

Nyt toistaiseksi en käy missään muualla kuin puistossa kävelyllä.

On kerrottu, että jokainen tulee kohtaamaan viruksen ennemmin tai myöhemmin. Sitä tässä on mietitty, että onko kolmasti rokotetulla nyt maksimaalinen suoja eikä se tästä paremmaksi enää tule. Vai voiko suoja tulla vielä tätäkin paremmaksi. Keksitäänkö ehkä lääke, joka parantaa sairastuneen eikä edes riskiryhmäläisen tarvitse olla huolestunut, että rokotuksista huolimatta voi käydä huonosti?

Minua tällainen rajoitusten alainen elämä ei isommin haittaa. En pääse tylsistymään - virikkeitä ja mielekästä puuhaa riittää kyllä. Mutta tiedän ja ymmärrän, että monille tämä on ahdistava taakka.

Ja sitten on suorastaan järkyttäviin mittoihin yltynyt hulluus, jota olen netistä hieman syrjästä seurannut. Viimeksi olen tyrmistyneenä seurannut, millaiseen tolkuttomaan kiihkoon rokotteen vastustajat ovat itsensä ajaneet. Siellä laaditaan kanteluita ja ilmiantoja ihmisoikeusviranomaisille kansanmurhan valmistellusta. Murhasyytteeseen ovat joutumassa mm. kaikki kansanedustajat, jotka ovat äänestäneet hoitohenkilökunnan rokotuspakon puolesta.

Nimilistoja kerätään syytteen nostamiseksi, ja ne listat ovat jo pitkiä ja kasvavat koko ajan. Operaatioilla näyttää olevan kytkentöjä tiettyihin poliittisiin ja aatteellisiin suuntauksiin niin Suomessa  kuin Yhdysvalloissakin. Tällainen vimmautuminen näyttää olevan hyvää kasvualustaa ihmisille, jotka rajoitusten ja vaikeuksiensa keskellä ovat ahdistuneessa tilassa osuneet likaisen nettimaailman pyydyksiin.

Ei tällaista ole Suomessa ennen ollut. Suomen kansassa on perinteisesti ollut vallalla jonkinasteinen järkevyys. On se tietysti nytkin  valtaosassa, mutta kyllä tässä hulluudessa korjaamista riittää pitkäksi aikaa.

(Runo: P. Mustapää, Koiruoho, ruusunkukka -1947, Kuva: Baba Corneliu: The Fear -2012)

 

 

Vastahakoinen

 

Soitin puhelun. Olin varautunut pitkään ja inspiroivaan keskusteluun niin kuin aina ennen. Sellaiseen herkkurupatteluväittelyyn, jota jälkeenpäin pitkään mielihyvällä tutkistelee sydämessänsä niin kuin muinainen Maria kedolla kulkeneiden paimenten puheita.

Oikeasti oli tarkoitus tavata nokikkain näinä päivinä viinilasin inspiroimana, sekin niin kuin aina ennen. Tunnetusta syystä tämä jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Puhelun piti olla kohtuullinen korvike vaaralliseksi käyneelle riskiryhmäläisten kontaktille.

Jo kesällä kiinnitin huomiota, että keskustelu ei ollut oikein entisessä lennossaan. Nyt ei senkään vertaa. Tuntui kuin yrittäisi seurustella vastahakoisen teinin kanssa, jolta puuttuu halu sanoa mitään. Ei se ylimielisyyttä ollut, ei vaan löytynyt mitään säihkyvää sanottavaa. Sellaista vaan yleistä mitäs-sulle-kuuluu-no-ei-tässä-mitään-ihmeempää -lörpöttelyä.

                                                (Kuva: John Dycstra)
Puhelu jäi lyhyeksi. Toivoteltiin toisillemme kaikenlaista ja sovittiin, että pidetään yhteyttä.

Tutkisteltavaa sydämeen silti jäi.

Mitä ihmiselle on tapahtumassa?

Hieman originelli yksineläjä, viisas ja lukenut tohtorismies. Taiteiden tuntija, vakaumuksellinen humanisti. Ei vielä ikäloppukaan, ei päihdeongelmainen - vaikka välillä saattaa mennä vähän hupsutteluksikin, mielialavaihtelut kyllä suuria mutta kärttyiset jaksot lyhytkestoisia. Kovin lähelle ei kukaan pääse. Joskus joku nainen on päässyt, mutta ei niistä kovin pitkäkestoisia ole tullut.

Ja nyt jotenkin outo lama päällä. Aika on tietysti huono ja kontaktit kiellossa. Mutta tämä on aina ollut yksinviihtyjä tutkimustensa ja taiteensa kanssa. Aina hänet on kuitenkin saatu hätyyteltyä liikkeelle kaveritapaamisiin.

Puhelusta jäi paha olo. Miten tähän pitäisi suhtautua? Jotain pitäisi saada liikahtamaan.