Poikkeuspäiviä

Voiko ihminen lukea liikaa? Voi, uskoakseni. Sellainen ei varmaankaan ole terveellistä, joten sitä pitää varoa. Minä yritin varoa koko kesän ja tunnen onnistuneeni.

Ihan kokonaan en lukemista lopettanut, mutta vähensin. Luin Eeva Joenpeltoa ja kotimaisia naisrunoilijoita, kuten alkukesästä tällä foorumilla suunnittelin. Antoisaa oli. Palaan niihin myöhemmin.

Ikiaikaista perinnettäni noudattaen luin myös pari F. E. Sillanpään teosta, novelleja tällä kertaa. Tuttuja kuin mitkä, mutta niihin mielihalu vetää silloin kun helle hautoo ja niityn kukat kukoistavat. Kukaan ei ole Taataa parempi kuvaamaan suomalaisen ihmismielen liikkeitä lyhyen kesän ydinhetkessä, tuossa arktisen hurmion poikkeustilanteessa. Pitää vain viedä lukutuoli kukkivan niityn keskelle ja avata aistit ympärillä kuohuvaan elämänhuumaan: perhosia, pörriäisiä, tuoksuja, ääniä...

Tänä kesänä noita arktisen hurmion poikkeuspäiviä oli enemmän kuin koskaan. Liikaa - ne kärsivät inflaation ja muuttuivat piinaksi. Ne veivät voimat, ei edes Sillanpää antanut voimaa mennä päivästä toiseen kukkaniityn keskelle lukemaan. Ei silloin jaksa lukea liikaa.

Piti rakentaa pimennysverho huoneen ikkunaan ja pistää tuuletin puhaltamaan. Ei tullut mieleen lämmittää saunaa. Otsasi hiessä sinun piti lomasikin viettämän.

Kuva on vanha, ainakin 40 vuotta. Silloinkin näköjään luin Sillanpäätä kukkaniityllä. Silloinkin näyttää olleen hellettä. Sen näkee omituisesta kampaustyylistä. Tuollainen littana otsatukka tulee siitä, kun on juuri noussut vedestä hiukset märkänä ja istunut sen enempää komistelematta aistimaan lyhyen arktisen kesän ydinhetkeä.

 

 

Ei herkkua

Ei ole helle herkkua, vaikka muuta väitetään. Tätäkö odotimme koko pitkän talven? Nytkö muka olemme onnellisia, kun mittarissa on 32°?

Minulle tämä on yhtä tuskaa. Makaan päivät reporankana varjossa ja propelli puhaltaa vieressä tuulta päälleni. Kylmässä suihkussa tai uimassa pitää käydä vähän väliä. Ruoka ei maita, töitä ei jaksa tehdä. Rikkaruohot kasvimaalla viettävät juhlaa.

Kyllä niin on, että onni on marraskuun hämäränhyssy,  tihkusade ja vilpoinen ilmanala! Tämä on vankkumaton kantani tähän ikuiseen kiistakysymykseen. Vastakkaista näkemystä voisi ehkä perustella sillä, että marraskuussa ei ole kukkia, nyt on. Eivätkä yölinnut karju puissa eivätkä lepakot suhaa  taivaalla niin kuin nyt.

Huomenna on juhannusaatto. Vuosikymmenien perinne rikkoutuu, en nimittäin käristä juhannusmakkaraa. Tämä johtuu perinteisen juhannusvieraan vaihtumisesta. Vuoden ainoan makkaran nauttiminen siirtyy elokuulle. Huomisen vieraan kanssa pysytään tiukasti terveellisistä pöydän antimissa. Viinikin on luomua.

Kauniin kesärunon ja kukkakuvan myötä toivotan lukijoille riemullista mittumaaria. Yritetään selvitä helteestä vähin vaurioin!

Viisaat istuvat varjossa

Eeva Joenpelto on jotenkin oudosti päässyt unohtumaan. Sitä hän ei ansaitsisi. 

Luin aikoinaan monet hänen teoksensa heti tuoreeltaan. Niistä jäi kirkas muistijälki. Niissä oli erityisen kiinnostavia vahvojen naisten muotokuvia, vähän kuin myöhempien aikojen Niskavuorelaisia.

Joenpelto oli äitini suosikkikirjailijoita. Monena jouluna ostin hänelle lahjaksi juuri ilmestyneen Joenpellon uutuuden. Onnistuin usein hankkimaan kirjaan myös tekijän omistuskirjoituksen. Nyt nuo kirjat sijaitsevat omassa hyllyssäni. 

Joenpelto syntymän 100-vuotispäivä tänään (17.6.2021) antaa virikkeen ottaa nuo kirjat hyllystä käteen ja istua lepotuoliin vanhan omenapuun alle lukemaan. Tällaisina alkavan hirmuhelteen päivinä siinä tulee noudatetuksi kirjaimellisesti Joenpellon kirjan nimessä ilmaistua viisautta, tuota jonka olen nostanut tämän kirjoituksen otsikoksi.