Vaikka mitä

Karanteenikummajainen aiheuttaa outoja valintoja. Televisiostakin katson vaikka mitä. Kuten mäkihyppyä.

Ei hyvältä näytä. Ei mene niin kuin Kankkosen aikaan, ja Halosen ja Kirjosen ja Kärkisen. Ja muistaakseni vielä jonkin aikaa näiden jälkeenkin. Silloin seurasin viimeksi, radiosta. Silloin tyylikin oli kaunista, ei lennetty jalat levällään. Onko tuo nyt mistään kotoisin, kun nyt paras suomalainen yltää sijalle kaksikymmentä ja jotain. Televisiosta näin lyhyitä hyppyjä, rumalla tyylillä.

Suomen mäkihyppy näyttää kulkevan kestävyysjuoksun viitoittamaa tietä. Keihäänheitto seuraa perässä. Sen jälkeen ei tietääkseni ole jäljellä enää mitään syytä kiinnostua suomalaisesta huippu-urheilusta.

Oma liikuntani ei myöskään kukoista, sillä ulkona on liukasta. Ei uskalla lähteä kävelylle. Olen kyllä kokeillut piikkipohjallisia, mutta se tekee kävelyn epämukavaksi. Kengän korko nousee liian korkeaksi ja siinä ristiselkä kipeytyy. Korvikkeeksi olen ottanut kuntopyörän. Se on pitkään toiminut makuuhuoneen nurkassa vaateripustimena. Ohjaussarvet ovat hyvä henkari paidalle ja takille, housutkin voi siihen viikata.

Joulun alla otin sen kuntoilukäyttöön. Mutta ei maailmassa kyllä monta tylsempää puuhaa ole. Puoli tuntia on aivan maksimi, minkä sitä veivaamista sietää. Sen jälkeen olen tavallistakin äkäisempi.

Tuntuvat kyllä muutkin joutuneen luopumaan mieluisista liikuntamuodoista, mitä nyt olen puhelimitse tuttujeni kuulumisia kysellyt. Naiset varsinkin tuntuvat kärsivän, kun eivät voi mennä ryhmäjumppaan tai tanssitunnille. Ex-sihteerini on katkeroitumassa lopullisesti, kun on joutunut keskeyttämään itämaisen taistelulajien kurssinsa. Yritin lohduttaa, että voihan hän sentään jatkaa toista bravuuriaan, käsilläkävelyä. Se käy kotonakin. Mutta ei sekään ole hyvä. Pitäisi olla yleisöä, väitti tämä tunnettu linssilude.

Yksi kaverini - miespuolinen! - oli murheissaan, kun ei pääse tanhukerhoonsa. Siitä muistui mieleeni tapaus muutaman vuosikymmenen takaa. Olin täyttämässä jotain pyöreitä vuosikymmeniä. Työpaikallani keräsivät rahaa kimppalahjaan, ja tämä edellä mainittu tanhumies tuli lähettiläänä kysymään, miten suhtautuisin, jos lahjarahalla minulle hankittaisiin kansallispuku. Pääsisin sitten vaikkapa tanhuamaan.

Siinäpä piti äkkiä päättäväisesti mutta hienotunteisesti torjua moinen idea. Ei niin että minä vastustaisin kansankulttuuria ja maakuntahenkeä sinänsä, kaikki kunnia sellaisille. Mutta minun karnevalistisella  luonteellani oli mahdoton nähdä sieluni taipuvan sellaiseen asentoon, että voisin vakavalla naamalla näyttäytyä ehdotetussa asussa julkisesti.

Niinpä he joutuivat käyttämään lahjarahan tunnetun taidemaalarin naivistiseen tauluun. Se on edelleen olohuoneen seinällä.

 (Kuva:   Sisäilmaa, ohj. Tiina Lymi 2020. YLE)

Kaikille sama

Ensin ihmettelin, mistä tämäkin mielleyhtymä päähäni pälkähti.  Miksi päässä pyörii koko ajan vanha tuttu sitaatti Lapualaisoopperasta:  "Laki on kaikille sama, /  vain tuomiot vaihtelevat."  (Arvo Salo - 1966). Ja taisi Pentti Saarikoskellakin olla jotain osuutta näihin sanoihin.

Sitten keksin. Olisikohan päivän odotetuilla uutistapahtumilla USAn presidentinvaihdoksesta jotain osuutta tällaisiin mietteisiin? 

                                                             (HS 19.01.2021)

 

Minä sika

Torin nurkalla kaupasta palatessa tuli tuttu mies vastaan. En minä olisi häntä tuntenut, sillä maski peitti naaman. Mutta hän tunsi minut, vaikka minullakin oli maski. Kai minussa on muitakin tunnistettavia piirteitä kuin ne maskin piilottamat. Pyöreät silmälasinpokat, pitkähkö vaalea tukka.

Siinä me pakkasessa puhuttiin aika hetki maskiemme läpi niin kuin Villin Lännen pankkirosvot. Tavallisissa oloissa olisin pyytänyt sisälle, mutta nyt se ei käy.

Hän pääsi hiljattain eläkkeelle, minä olen siinä jo veteraani. Hän on uudesta elämänmuodostaan hirmuisen innostunut. Kaikki on mennyt uusiksi, eläkeläisaskaretta on vaikka kuinka paljon eikä siinä pandemia haittaa ollenkaan.

Koulutukseltaan hän on fennougristi ja kansanrunouden tutkija, alkujaan niitä vanhan kunnon prof. Matti Kuusen alalle kasvattamia.

Sen alan ihmisillä on yleensä sana hallussaan niin kuin muinaisilla runonlaulajilla. Monenlaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa olen kuullut hänen suvereenista suunsoittoaan, joka koostuu jos vaikka mistä perinteellisistä loitsuista, pilapuheista ja sananlaskuista tai niiden omintakeisista muunnelmista tai travestioista. Kielellisen aarteiston hän tuntuu osaavan kokonaisuudessaan ulkoa.

Nämä tällaiset henkilöt pärjäisivät hyvin niissä viihteeksi kutsutuissa television ohjelmissa, joissa kirjailijoita ja muita on koottu pöydän taakse vierekkäin letkauttelemaan.

Nyt hän ensin kehua retosteli urheiluharrastuksellaan, joka on päässyt vauhtiin vapaa-ajan lisäännyttyä. Kävelykilometrejä kertyy vaikka kuinka paljon ja kiloja katoaa lenkkipoluille. Lisäksi painonnostoa ja soutua omassa autotallissa. Ja laulua ja haitarinsoittoa. Kansantanssi valitettavasti on nyt karanteenissa. Tieteellinen työkään ei ole unohtunut, uusi artikkeli on suunnitteilla, ehkä aikanaan Virittäjä-lehteen tulossa.

Tuollainen ylitarmokkuus ärsyttää, vai ehkä peräti masentaa, kun oma tarmokkuus on tyhjäkäynnillä. Kysymyksiin kuulumisistani ja puuhistani vastailin jotain ylimalkaista, etten kovin pahasti joutuisi valehtelemaan.

Lenkkeilystä hän kysyi erityisen painokkaasti. Selitin, että se on vähän huonoa ollut, kun ei huvita mennä metsään. Mieluummin kävelisin keskikaupungilla, mutta siellä on kaikki kiinni. Ja kamalaa pakkastakin ollut, pitäisi varmaan hankkia pitkät kalsarit. Ja liukasta. Ja lenkkarit huonot ja liukuesteiden piikit kuluneet.

 Tulihan sieltä se letkautus, suoraan kansanrunousarkiston ytimestä:

- Aina sika syitä löytää:  maa kova, kärsä kipeä.

                                               (Kuva:  Vincent van Gogh:  Kengär  - 1887)