Tolkun ihminen

 Tarkoitus oli, että aloitan kesällä polkupyöräilyn vuosien tauon jälkeen. Olin nimittäin huomannut, että uuden kesäkotini piharakennuksen tallissa on kaksi ihan kelvollisen näköistä polkupyörää. Ja lähiseudun kylätiet olivat oivallisessa kunnossa.

 Ei tullut mitään. Kummankaan polkupyörän takarenkaassa ei pysynyt ilma.

Nyt tietysti joku näppärä lukija voi ajatella, että korjasin renkaat  En korjannut, en uskaltanut. Minulla on siitä touhusta huono kokemus muutaman vuosikymmenen takaa. Korjaukseni rikkoi silloin myös päällysrenkaan, kun en osannut hellävaraisesti irrottaa sitä

Nuori sukulainen oli kyllä luvannut korjata renkaat, mutta hänelle löytyi joka käynnillä kiireellisempääkin korjaamista. Siinä ne pyörät sitten seisoivat somasti vierekkäin pihassa koko kesän. Satulat sentään ymmärsin suojata sateelta sinisillä roskapusseilla.

Lohdutin itseäni poliittisesta viestinnästä kuulemallani tiedolla. Viime eduskuntavaalien alla eräs nyt jo entinen ministeri kertoi  vastustavansa maahanmuuton ja naisten oikeuksien lisäksi polkupyöräilyä, sillä se on moraaliposeerausta, hyvesignalointia ja fillarikommunismia. Tolkun ihminen ei moiseen sorru.

Kävelyretket yöllä pitkin kyläteitä pääsivät sen sijaan kesän mittaan kohtalaisen hyvin käyntiin. Siinä on jotain lumoavaa.

Kävelyt pitää tehdä viipyillen, usein pysähtyen, ympäristöä havainnoiden. Kiirettä ei kannata pitää. Uutuudenviehätys teki kävelyihin lisäviehätyksen: oli ensimmäinen kesä näillä kyläteillä. Entisen kesäkodin rantatiet Längelmävedellä olivat 40 vuodessa käyneet vähän liian tutuiksi. Mikään ei koskaan muuttunut. Nyt kaikki oli uutta, linnunlaulukin.

Längelmävedellä kylän väki oli vuosikymmenien mittaan tottunut tapoihini, kuten yökävelyihini. Aina silloin tällöin joku kyläläinen ajoi autolla ohi ja näki minut tallustelemassa tai seisoskelemassa tien varressa. Nyt autoja kulki ehkä hieman enemmän, sillä tien varrella on enemmän asutusta. Jäin miettimään, mitähän ne miettivät huomatessaan oudon kulkijan kylätiellä aamuyöstä.

Kävelyyni on vähitellen tullut omituinen piirre. Huomaan yhä useammin  kääntäväni kädet selän taakse ranteesta kiinni pitäen. Vähän kuin Aku Ankan isovatsaiset rahakroisokset arvovaltaa lisäämään. Minulla se tuntuu tarpeelliselta pitämään selän ryhtiä suoremmassa. Ryhdillä tuntuu olevan kummallinen pyrkimys etukumaraan, mikä tekee askelista painavia. Selkä väsyy kovasti, kun se joutuu joka askeleella punnertamaan ryhtiä suoraksi. Siihen kädet selän takana tuovat kevennystä. Huomasin saman ilmiön iäkkäässä Jörn Donnerissa, kun hän sattui kadulla tai kapakassa vastaan tulemaan - lyhyilläkin matkoilla aina kädet selän takana ja ryhti kumara. Onkohan tämä jokin iän lisääntymisen myötä ilmenevä ongelma?

 

Nähdä nurkan taakse

Ruotsalaisen Leif G. W. Perssonin rikosromaaneissa poliisipäällikkö Lars Martin Johansson mainitsee usein yhden ominaisuuden, joka tekee poliisista hyvän. Hyvä poliisi "näkee nurkan taakse".

Sitä minäkin alkukesästä yritin, vaikka en poliisi olekaan. Arvelin näkeväni nurkan takana sellaisen syksyn, jolloin koronatilanne estää taas isojen yleisötilaisuuksien järjestämisen. Olihan keväälläkin kielto, että kymmentä suurempien porukoiden kokoontuminen ei ole sallittua.

Niinpä en ryhtynyt erityisimpiin valmisteluihin puheen valmistelemiseksi, kun tiedossa oli suunnilleen sadan ihmisen juhla. Näin nurkan taakse, että sellainen juhla joudutaan siirtämään pois lokakuulta jonnekin valoisampaan tulevaisuuteen. Ehtii sen puheen valmistella sitten myöhemmin.

Nyt alkaa näyttää huonolta (tai toisesta näkökulmasta hyvältä). Juhlaan on aikaa kolmisen viikkoa, eikä kiellosta ole merkkiäkään. Eikä minulla ole juhlapuhetta yhtään riviä.

Nyt alkaa hermo pettää. Taitaa olla pakko ruveta miettimään puhetta. Huomenna aloitan. Tai viimeistään viikonloppuna. Kiire tulee.

En siis taida nähdä nurkan taakse - onneksi en ole poliisi. Tosin on tässä vielä aikaa, mutta ei se nyt aivan korrektia taida olla pelkästään minun puuttuvan puheeni vuoksi ruveta toivomaan, että tautitilanteessa tapahtuisi äkillinen käänne huonompaan.

Puhuihan tästä samasta nurkan taakse näkemisen kyvystä jo Havukka-ahon ajattelijakin. Veikko Huovisen luoma Konsta Pylkkänen käytti siitä nimeä Kaukoviisaus. Nuo sitaatin viimeiset rivit kertovat harmillisen totuuden, että minä en ainakaan tämän tapauksen valossa ole kaukoviisas.

 

 

 

Matkoja mutkissa

 Tie perille on järkyttävän mutkikas. Viimeiset viisi kilometriä pitää ajaa kakkosella kapeaa ja kuoppaista hiekkatietä jalka valmiina äkkijarrutukseen. Tie kiemurtelee suurten tammien ja vaahteroiden alta vanhojen maalaistalojen navetan peräseinää hipoen. Jos sellaisessa kohdassa joku tulee mutkan takaa vastaan ja nokkakolari vältetään, ohittamispaikan löytäminen vaatii jommankumman peruuttamista väljemmälle paikalle.

Mutta kaikkeen tottuu. Oikeastaan kylätien tarkkuusajo on nautinto. Kyllä se ilmeettömän kiitämisen moottoritietä pitkin voittaa.

Tarkoitus oli viipyä mutkien takaisessa maalaisrauhassa ainakin syyskuun loppuun. Mutta tuli muitakin matkoja mutkiin.

Yskä alkoi jo ennen juhannusta. Ei siinä mitään yllättävää, niin on käynyt monena kesänä ennenkin, hyvin monena. Joskus syksylläkin. Sen tietää, että kun yskä alkaa, se ei hevillä pois lähde. Menee pari kuukautta ja sitten se häipyy itsekseen.

 Monena kesänä vuosien varrella on kuitenkin tullut käydyksi lääkärissä suunnilleen kuukauden köhimisen jälkeen. On määrätty keuhkoröntgen ja antibioottikuuri. Ei vikaa, ei vaikutusta. On kasvanut asenne, että sen kuvion toistaminen on turhaa.

Mutta nyt tapahtui jotain ennen kokematonta. Nieleminen ja haukotteleminen alkoivat kahden kuukauden kohdalla tuottaa kipua.

Minä haluan nieleskellä ja haukotella. Molempia, usein! Monta kertaa pitkin päivää. Ne ovat elintärkeitä kykyjä, joiden pitää olla jatkuvasti vapaasti käytettävissä.

Ei auttanut kuin lääkäriin. Helsinkiin, sinne virusten käärmeenpesään.

Tällaisena korona-aikana asiat menevät kuitenkin mutkikkaampaa reittiä. Lääkärin tutkimukseen piti mennä koronatestin kautta, kun on sitä yskääkin. Oli se odotushuone ikävä paikka maalaisidyllin jälkeen. Paljon mieluummin ajelisin niillä mutkaisilla kyläteillä ja haukottelisin omenapuun alla.

Testi ei ollut mitenkään erityisen miellyttävä mutta ei niin pahakaan kuin oli peloteltu. Pahempi oli kurkun raapaisu litteällä tikulla - siitä tuli yökötysrefleksi. Ja tietysti keuhkoröntgen taas. Ja laboratorion verikokeet.

Nyt tulokset ovat tulleen, ja kaikki on kunnossa. Mitään vikaa ei löytynyt. Vain tulehdusarvo vähäisesti koholla.

Antibioottikuurilta vastoin odotuksia vältyin. Sen sijaan lääkäri määräsi kokeiltavaksi astmalääkettä. Minulla on nyt pieni vekotin, jota ensin napsautetaan ja sitten imaistaan keuhkot täyteen.

Astmaan en usko. Sen sijaan myöhemmin tulevaan allergiatestiin uskon enemmän. Jonkinlaista epäilyä siihen suuntaan olen näiden pitkien yskien kanssa tuntenut. Ei ehkä siitepöly- vaan jotain pöly- / home-allergiaa.

Nielaisu- ja haukottelukyky on ollut pikkuhiljaa palautunut, ihan itsekseen. Yskäkin on vähenemään päin. Nyt on harkinnassa, palaanko maaseudun mutkaisille kyläteille pysyäkseni viruksilta turvassa ehkä ihan pakkasen tuloon asti.