Kuin silloin ennen

Otsikko on harhaanjohtava. Mikään ei ole niin kuin silloin ennen. Ei edes Eeva.

Jos jonkun niin juuri Eevan soisin olevan ennallaan, mutta ei. En olisi tuntenut häntä, jos hän olisi kadulla vastaan kävellyt. Onneksi tapaaminen oli sovittu Stockmannin kellon alle, siihen helsinkiläisten perinteiseen tapaamispaikkaan. Siinä tunnistaminen onnistui. Ei edes tarvittu niitä elokuvista tuttuja keinoja tunnistamisen varmistamiseksi (neilikka napinläpeen, knalli päähän, The Times kainaloon).

Eeva kyllä sanoi tunnistaneensa minut jo kaukaa kadun toiselta puolelta. En muka ollut muuttunut ollenkaan. Minä esitin olevani tuollaisesta vähän loukkaantunut, sillä olin toivonut hänen kehuvan minua entistäkin komeammaksi. Mutta ei kehunut. Parran sanoi harmaantuneen. Vyötärölle kertyneitä kiloja hän ei varmaankaan huomannut, kun ei mitään sanonut.

Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut kuukautta vaille 49 vuotta. Ehtii siinä ajassa harmaantua. Olimme silloin 19- ja 17-vuotiaita. Siinä oli ihmettelemistä, että oudosti vei tie lukiovuosien läheiset ystävät erilleen, ettei 49 vuodessa ole ollut minkäänlaista kontaktia tai tietoa toisen vaiheista. Minun muistoissani hän on ollut kaikki nämä vuodet Jyväskylän tyttölyseon eli "Tipulan" oppilas ja Teiniteatterin runotyttö. Kunnes sitten äskettäin tuli yllättävä facebook-kaveripyyntö. Siitä kirjoitin kuvan kera täällä.

Kellon alta tie vei kadun yli Kalevankatua ylämäkeen ravintola Kosmokseen. Sinne minä vanhasta muistista aina vien tärkeimmät vieraani. Siellä on keskusteluille suotuisa akustiikka ilman häiritsevää meteliä.

Mutta ei ole Kosmoskaan niin kuin ennen. Kulta-aikaan se oli taiteilijakapakka vailla vertaa. Siellä kävivät kaikki. Tutuiksi tultiin, kalja kuohui, tupakansavu oli sakeaa. Siellä viihdyttiin. Minä olen jopa suorittanut  professori L:lle kotimaisen kirjallisuuden suullisen tentin siellä kulmalooshissa.

Nyt Kosmos on paremman puoleinen ruokaravintola, alkuperäisen miljöönsä kyllä ansiokkaasti säilyttänyt. Keskustelulle suotuisa akustiikka on ennallaan. Mutta taiteilijat ovat poissa, kaljakuohu ja tupakansavu ovat poissa.

Siellä istuimme Eevan kanssa muutaman tunnin. Muistelimme menneitä mutta menneet johtivat tietysti vähän väliä nykyhetkeen.

On jotenkin hämmentävää huomata, miten pitkäaikainen ulkomailla asuminen ilman tiiviitä kontakteja Suomeen etäännyttää Suomen asioista. Näin on tapahtunut Eevalle. Eduskuntavaalien jälkeisenä päivänä kävi ilmi, että hänellä ei ole mitään käsitystä Suomen poliittisista oloista tai niihin liittyvistä henkilöistä. Eikä Suomen julkisuudesta ylipäätään, ei edes lukiovuosien omasta kaveriporukastamme viihdejulkisuuden tai politiikan tähtikaartiin nousseista henkilöistä.

Kosmoksesta kävelimme rautatieasemalle. Kehäradan juna vei Eevan lentokentälle ja sieltä lentokone kauas pois. Erotessa mietimme, meneekö seuraavaan kertaan taas 49 vuotta.

Victor Hugon pahaenteiset sanat

Onko niin, että juuri tänään 15. huhtikuuta 2019 on se paha päivä, jolloin eurooppalaisen kulttuurin suurenmoinen symboli  häviää maan päältä?

Se päivä, jonka Victor Hugo ennustaa tulevaksi kuuluisan romaninsa alkulauseen viimeisillä riveillä.

Toipuuko Eurooppa?

Ei kovin pyhä

Kävin äskettäin kirkossa. Ei hartaushetki itsessään ollut käynnin syy. Menin kuuntelemaan tilaisuudessa esiintynyttä kuoroa, jossa oli tuttavia. Olin ikään kuin kahden kuorolaisen kutsuvieras. Huomaamatta ja tilaisuutta häiritsemättä otin muutaman valokuvan kuorosta, niin kuin oli sovittu.

Kovasti oli meininki muuttunut siitä kun viimeksi kirkonmenoja kävin kuuntelemassa. Se tapahtui rippikoulun yhteydessä 1960-luvun puolivälissä Jyväskylässä Taulumäen kirkossa.

Nyt meno oli ripeää ja rentoa. Naispappi puhui kymmenisen minuuttia, virsiä ei veisattu, uskoa ei tunnustettu, kerran rukoiltiin. Sitten kuoro lauloi kolme laulua.

Laulu ei minun korvissani kuulostanut ollenkaan sellaisilta kuin luterilaisessa musiikkiperinteessä olettaisi. Pikemminkin siinä oli ortodoksisia sävyjä. Laulut olivat tavattoman hienolta kuulostavaa kansanmusiikkia Kaukasus-vuoriston alueelta. Olen kuunnellut saman kuoron esityksiä myös kapakassa - eri ohjelmalla kylläkin mutta samankuuloisella saundilla. Jännittävän erilaista.

Esirukousten en muista kuuluneen 60-luvun kirkonmenoihin. Nyt kuuluivat. Musiikin jälkeen pappi saapui lukemaan lapuilta esirukouspyyntöjä. Huomion kiinnitti yksi. Siinä joku pyysi esirukouksia sen puolesta, että hänen taloyhtiönsä putkiremontti valmistuisi aikataulun mukaisesti.

Asia on tietysti tärkeä ja viivästymiset harmillisia  - ja ilmeisen yleisiä. Tällaiselle sekulaariseen katsantokantaan taipuvaiselle kuulijalle nousi kuitenkin mieleen epäily, että meniköhän rukous nyt oikeaan osoitteeseen. Eikö putkiurakan työmaapäälliköllä olisi suurempi vaikutusvalta tällaisessa asiassa?

Tilaisuus kaikkineen oli asiallinen ja etenemiseltään ripeä. Kesto ehkä puolisen tuntia. Kuulijoita oli parisenkymmentä. En kuitenkaan sanoisi tilaisuutta tunnelmalliseksi. Se oli vähän kuin sääntömääräinen työmaakokous, jossa käydään nopeasti läpi esityslistan asiat. Lauluesityksissä päästiin syvimmälle pyhyyden tunnelmaan - ikivanha traditio oli aistittavissa. Niin hyvä taide aina. Muilta osin pyhyyden kokemus oli huoneesta poistunut.