Salattua tietoa

Oli puhetta juoruista. Ne ovat kiinnostavia, aivan samoin kuin salaliittoteoriat. Minä olen aivan täpinöissäni sellaisista, totta kai. Jos en aina usko niin ainakin toivon salaa mielessäni niiden olevan totta. Tulisi jännitystä elämään. Ajatelkaa nyt vaikkapa WTC-tornia, kuussa käyntiä, Kennedyn murhaa tai Dianan kuolemaa. Mitä loistavia salaliittokertomuksia olemmekaan niistä kuulleet.

Puhe lähti liikkeelle, kun konttorin tupakkahuoneessa henkilö X kertoi juorun eräästä kaikkien läsnäolijoiden tuntemasta konttorin ylhäisestä esihenkilöstä Z (huomaatte, että juoruiluun liittyviä stereotypioita välttääkseni käytän tässä sukupuolineutraalia epiteettiä henkilö  näistä kahdesta, jotka eivät ole samaa henkilöpuolta.)

Juoru oli mehevä. Me kaikki hykertelimme kovasti sen kuulemisesta. Mutta oliko se totta? Esihenkilö Z ja joku toinen henkilö yhdessä intiimisti? Kuka oli se toinen? Juoruhenkilö ei suostunut kertomaan. Hymyili vaan metkasti.

Ihmettelimme, mistä juoruhenkilö X oli saanut tietonsa. Sitäkään hän ei paljastanut. Hymyili vain uudestaan metkasti ja pisti sormen pystyyn suunsa eteen.

Kun juoruhenkilö X poistui, me muut jäimme ihmettelemään keskenämme asiaa. Päädyimme  lopputulokseen, että kukaan ei voi tietää sellaisen juorun tapahtumaa, ellei itse ole ollut tapahtumapaikalla. Siitä meille syntyi looginen ahaa-elämys. Juoruhenkilö X on itse se toinen osapuoli siinä juorussa, jonka kertoi esihenkilö Z:sta.

Siitä syntyi uusi juoru eli jatko-osa alkuperäiselle juorulle. Se lähtee varmasti liikkeelle, kunhan ehtii.

(Kuva: August Malmström  Skvallerbyttan)

Vuodesta toiseen

Jos joskus innostun kirjoittamaan muistelmat, niin ainakin lähdeaineisto on kunnossa ja helposti saatavilla. Ainoastaan ikävuodet alle 18 puuttuvat.

Minulla on tallessa kalenterit vuodesta 1969 alkaen, ja niissä on huolellisesti kirjoitetut merkinnät päiväohjelmistani jokaiselta päivältä. On töiden aikataulut, tekeillä olevat projektit, kokoukset, käynnit, tapaamiset. On luetut kirjat, nähdyt elokuvat ja teatterit, konsertit, näyttelyt, kapakkakäynnit ja seuralaiset. On matkat, tavatut ihmiset, hotellit ja nähtävyydet. Olen merkinnyt muistiin kaiken minkä muistiin voi merkitä. Vanhat kalenterit sijaitsevat hyvässä järjestyksessä omassa laatikossaan kellarikomerossa.

Sellainen haitta tiivismuotoisesta merkinnästä kuitenkin on, että kaikkea ei saa palautetuksi mieleen, vaikka muistikirjaan on merkintä tehty. On ihan pimeitäkin kohtia. Kuka hemmetti oli se tyttöpuolinen etunimeltä mainittu henkilö, jonka tapasin koko talven 1976 joka keskiviikkoilta Urkin pubissa? Kalenterista näen, että istuin iltapäivän Liisankadulla Kotimaisen kirjallisuustieteen laitoksella Kai Laitisen ja Vesa Karosen luennoilla, ja niiden jälkeen menin Urkkiin. Luulisi sellaisesta jäävän muistiin jotakin, mutta ei. - Ja tällaisia pimeitä merkintöjä on muutamia muitakin. Ihmettelen suuresti.

Tuli taas aika vaihtaa kalenteria. Mikähän siinä on, että tuntuu kuin joka vuosi kalenteri loppuu nopeammin kuin aikaisempina vuosina. Pitäisiköhän tarkistaa, etteivät kalenterin tekijät fuskaa päivien lukumäärässä? Niinhän bisneksessä on tapana tehdä. Joulun konvehtirasiassakin on vähemmän konvehteja, vaikka aski on yhtä suuri kuin ennenkin ja hinta suurempi.

Akava ystävällisesti lähettää minulle uuden kalenterin joka vuosi, varmaankin siksi, että kuulun seniorijärjestöön. Epäkunnioittavasti revin heti kalenterista pois kymmeniä sivuja - en niitä sivuja joihin itse merkitsen tapahtumia, vaan niitä, joissa on lueteltu loputon määrä järjestön toimintaan liittyviä alajärjestöjä, henkilöitä ja kontaktitietoja. Näin saan kalenterin ohuemmaksi.

Iso urakka on siirtää uuteen kalenteriin kaikki tuttavien syntymäpäivät ja muut merkkitapahtumat. Lisäksi kirjoitan muistikirjaan kaikki mahdolliset käyttäjätunnukset, salasanat ja koodit.

Puolityhjältä kalenteri nykyisin näyttää, pienempikin riittäisi. Ennen ei juuri jäänyt tyhjiä rivejä, kun ne täyttyivät työaikatauluilla. Eläkkeellä olon hillitty joutilaisuus konkretisoituu kalenteria silmäilemällä.

Säikähdys ja odotus

Iltapäivän kauneusunilleni tuli äkkiloppu, kun taulu seinältä putosi. Säikähdys oli ankara.

Ei siinä onneksi vahinkoa käynyt, ellei keskeytynyttä kaunistumista lasketa. Voin tehdä uuden yrityksen huomenna. Taulukaan ei rikkoontunut, sillä se on juliste kevyehkön kehyksettömän muovilasin alla, pohjana nipsuilla kiinnitetty kuitulevy. Koukku irtosi seinästä - sellainen kolmipiikkinen vasaralla tapettiin naulattu. Kunhan löydän vasaran, lyön saman koukun kiinni uudestaan entisen kohdan viereen.

Pudonneen taulun kuva on kaikille tuttu Gallen-Kallelan Bil-Bol  (1907), se jota myös sanotaan modernin aikakauden Kyllikin ryöstöksi. Se on opiskeluajoilta peräisin oleva isokokoinen juliste. 70-luvulla kaikilla opiskelijoilla oli kämppänsä seinillä julisteita. Minä olen säilyttänyt niitä kolme, ja ne kaikki ovat makuuhuoneen seinällä. Muut kaksi ovat Henri de Toulose-Lautrecin Divan Japonais   ja Pierre-Auguste Renoirin Dance at Bougival .

Siis kuvien osalta mahdollisimman autenttisen makuinen opiskelijakämpän huone. Eräs tuttava kommentoi kerran huoneeseen kurkistettuaan, että kuvat on näköjään valittu ohjaamaan unia. No ei minusta - klassista julistetaidetta sieltä sovinnaisemmasta päästä. Juuri näitä samoja oli kaikilla, sellainen oli aikakauden standardi.

Kaukana standardista sen sijaan on runous, jota luin unille ryhtyessäni. Minulla on hyllyssäni kahdeksan kokoelmaa Gunnar Björlingin (1887 - 1960) runoteoksia. Voisin luonnehtia runoja hieman vaikeiksi. Olen ennenkin yrittänyt ja etsinyt tueksi tietoja tästä Kaivopuiston oudosta runoilijasta.

Tietoa on kyllä löytynyt, mm. prof. Kai Laitinen on sekä kirjoittanut että luennoinut aiheesta. Laitinen avaa jotakin, mutta ei niin paljon että olisin päässyt tarpeeksi kiinni aiheeseen. Laitinen valittaa enemmänkin runoilijan vaikeaa käsialaa, ei niinkään moniselitteisiä teoksia.

Tämän päivän (6.1.19) HS kertoi tärkeän uutisen. Björlingistä on ilmestynyt elämäkerta (Fredrik Hertzberg: Mitt språk är ej i orden). Kulttuurisivujen laajan esittelyn kirjoittaja on Pekka Tarkka.

Jospa tämä kirja lopultakin opastaisi minut paremmin tämän jännittävän mestarin (jota esim. myöhemmät mestarit Bo Carpelan ja Christer Kihlman nimittivät Kaivopuiston profeetaksi) ajattelun pariin. Vaikean käsialan kyllä myönnän, sillä kaikissa näissä minun hyllyni kirjoissa on runoilijan omakätinen omistuskirjoitus (ei toki minulle vaan kirjojen alkuperäiselle omistajalle).

On kuulkaas erinomainen tapa aloittaa iltapäivän kauneusunet lukemalla viisas ja mietteitä herättävä runo.