Viikunanlehteä etsimässä

Minun kai pitäisi olla kiitollinen facebookille ja muille somesysteemeille siitä, että ne ovat niin sensuurihenkisiä, että karsivat pois tuhmat kuvat. Ilman sitä olisi nimittäin suuri vaara, että holtiton ja vastuuttomasti käyttäytyvä entinen sihteerini neiti B. laittaisi erään hieman arkaluonteisen valokuvan kaikkien nähtäväksi.

Siinä valokuvassa on kolme miestä, yhtenä minä. Se on sillä tavalla tuhma kuva, että olemme saunomisen jäähdyttelytauolla nousemassa järvestä, eikä sellaisessa tilanteessa ole tapana olla pukeutunut. Ja sihteeri pirulainen oli piilossa puskan takana ja nappasi kuvan.

Olen kirjoittanut kuvan ottamiseen johtaneesta tilanteesta aikaisemmin, joten en toista sitä. Sen voi käydä lukemassa    täältä...

Se kuva on nimittäin taas ilmestynyt postikortin näköisenä entisen työpaikkani kahvihuoneen ilmoitustaululle. Miksipä ei siis facebookiinkin!  Teksti siinä kortissa on kuin mistäkin kansainväliseltä jet set -bailuista: Hot life in Lake Langelma.

Olen tullut ymmärtämään, että facebook on tullut yliherkäksi paljaalle pinnalle, joten se kai on pelastanut minut joutumasta julkisuuteen. Eräs kaveri kertoi, että hänen varsin viaton uintikuvansa oli poistettu. Itse olen ihmetellyt, että blogger ei ole mitenkään reagoinut ainoaan tahallisen provosoivaan nakukuvan sisältävään tekstiini, tähän . Lukijoita tälle kirjoitukselle on kyllä riittänyt. Tämä on lukijamäärällä mitattuna kaikkien aikojen tilastossani kakkosena. Google löytää tämän, kun hoksaa laittaa muutaman suositun hakusanan.

Väittävät, että sensuurin kynsiin joutuu nykyisin ilman kuvaakin, jos teksti sisältää viitteitä eräisiin intiimeihin puuhiin. Olisikohan noin? Minulla on yksi tällainenkin teksti, tämä, mutta ei ole sensuurista tullut havaintoja. Sen sijaan lukijoilta on tullut epätavallisen paljon myönteisiä kommentteja.

Kuvaksi en laita sitä noloa kuvaa, ymmärrettävistä syistä. Sen sijaan laitan varoitukseksi ja ohjeeksi ymmärtämättömille lukijoille, miten pitää menetellä, jos aikoo pistää paljasta pintaa näyttävän kuvan esiin.

(alkuperäinen kuva: William Ressam: The Oreeds - 1902)

Luomisen tuskaa

Kun kirjoittaa runoa, alussa kangertelee pahasti mutta vähitellen notkistuu, toivottavasti. Nyt olen vasta ideaa etsimässä. Ei tämä ihan vapaaehtoista luomisen intoa ole. Tämä on tilaustyö.

Entisen työpaikkani pitkäaikainen vahtimestari jää eläkkeelle, ja hänelle järjestetään läksiäisjuhla. Yhtenä ohjelmanumerona olisi laulu, jonka sanat käsittelevät hänen persoonaansa ja työnsä sattumuksia leikkimielisessä sävyssä. Sävelmän pitäisi olla kaikille tuttu, jotta kuoroesitys onnistuisi vähäisellä harjoittelulla.

Olenhan minä näitä ennenkin tehnyt. Aina ne kääntyvät minun tehtäväkseni, milloin mitenkin onnistuen. Hankalinta on päättää, mikä olisi sopiva tuttu laulu, jolle alan vääntää uusia sanoja, travestiaa. Helposti ajautuu kaikkein tutuimpaan ja turvallisimpaan, kuten Rosvo-Roopeen tai Siniseen ja valkoiseen tai Kalliolle kukkulaan. Kun minä itse jäin eläkkeelle, sävelmä oli Rentun ruusu.

50-lukulaisen modernismin suurena ihailijana valitsisin tietysti mieluummin vapaan mitan, mutta nyt tarvitaan  sidottu mitta ja loppusoinnut, joissa vanha laulu ohjaa tiukasti menoa. Professori Unto Kupiaisen Runousopista aikanaan omaksumani näkemyksen mukaan hyväksi loppusoinnuksi ei kelpaa mikä tahansa helskyttely. Kunnon loppusointupari pitäisi muodostaa eri sanaluokista / sijamuodoista / moduksista / tempuksista.

Luomisen tuskan virikkeeksi löysin arkistostani todellisen taitajan ohjeen. Pakinoitsija Olli (Väinö Nuorteva) ohjaa loppusoinnuttelua tekstissään Sekaheittoloppusoinnuttelua. Sanomalehti, jossa tämä julkaistiin, on epäilemättä hänen vakiofooruminsa Uusi Suomi, mutta julkaisuajankohdasta en löydä tietoa. Jotain suuntaa antavaa viitettä voi kyllä saada tekstin sisällön muutamasta yksityiskohdasta. (Nykylukijalle jää kyllä myös epäselviä kohtia: Mossadek?)

Runon tekniselle osalle olisi siis onnistumisen edellytyksiä, kunhan nyt ensin löytyisivät lähtökohdat: mikä laulu? mitkä hupaisat sattumukset vuosien varrelta?). Onneksi on vielä puolitoista kuukautta luomiskautta käytettävissä.

Hassu hattu päähän

Olin juhlissa. En kuitenkaan onneksi niissä juhlissa, jonka kättelyjonosta lähetettiin tuntikausia suoraa televisiolähetystä.

Sen verran arvokkaat nämäkin juhlat olivat, että piti pukeutua kravattiin ja prässihousuihin. Sellainen tuntuu nykyisin vaivalloiselta. Siksi livahdin pois heti kun luonteva tilaisuus tuli. En kuitenkaan niin aikaisin, että olisin joutunut kohtaamaan sitä pelottavaa sakkia, jota nykyisin parveilee joka itsenäisyyspäivänä Töölöntorilla marssille lähdössä.

Kotona katsoin tallennusta niistä kättelyjonojuhlista. Se on aina yhtä viihdyttävä ohjelma. Kyllä näki, että sielläkin moni kärsi tukalasta pukeutumisesta.

Pikkuisen näyttää kuitenkin juhlan luonne muuttuvan kerta kerralta ylipönäkästä rennompaan suuntaan. Ei vielä  karnevaalimeiningiksi, mutta hitaasti hivuttamalla siihen suuntaan. Näyttäisi, että erityisesti luovien alojen nuorilla miesvierailla on rohkeutta epäsovinnaisiin ulkonäköratkaisuihin. Se on yllättävän pienestä kiinni.

Edellisenä viikonloppunakin olin juhlissa. Tilaisuuden luonne oli minulle vieras, joten kysyin (eräältä blogin lukijoille hyvin tutulta naishenkilöltä) pukeutumisohjetta. Sain ohjeen, että kiillota kenkäsi, pese paitasi ja kampaa naamasi.

Näin tein, ja hyvä tuli. Ei tarvittu naamiaisasua, vaikka olin vähän pelännyt. Olisi minulla siihenkin ollut valmius, sillä olen säilyttänyt naamiaisia varten muutamia varusteita. Villinlännen hattu, hapsuliivi, tekoviikset, leveä vyö ja revolverikotelo ja pyssy. Sillä varustuksella olen vuosikymmenien mittaan muutamat naamiaiset selvittänyt.

Jotenkin käy kateeksi naisten pukeutuminen juhlaan. Siinä on variaation mahdollisuuksia ja jopa leikkisälle kokeilulle sijaa. Miesten normipukeutumiselle ei ole vaihtoehtoja. Ei tarvita kuin hassu hattu päähän, ja kaikki on pilalla.

Kuva:  Jack Lemmon elokuvassa Poikamiesboksi  (The Apartment, ohja. Billy Wilder 1960)