"Sinä kun olet tuollainen hurja - - ", aloitti
rouva S., kun olimme päässeet perille, ja jatkoi: "- - haluat varmaan kokeilla". Vilkaisin
rouvaa tuikealla katseella, että mitä vihjailee. Hurja? Minäkö? Mutta aivan
vilpittömältä ehdotukselta se näytti.
En
varsinaisesti tunne olevani minkään sortin hurja, mutta ehkä tuttu rouva on
saanut toisenlaisen käsityksen. Mutta niin hurjaksi en ryhdy, että tuollaista
kokeilisin. Valehtelin, että ehkä joku toinen kerta sitten, nyt on vähän
selkävaivoja. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, että ikäpäivänä en suostu hänen
tarkoittamaansa kokeiluun. Ehdottomasti en suostu, vaikka olen maksanut.
Rouva
ei onneksi ruvennut sen enempää ehdottelemaan vaan uskoi kerrasta. Riitti kun ensin vähän taputtelin poskea ja silitin tukkaa ja sitten vain katselin, kun rouva itse ratsasti.
Hieno
hevonen se oli. Minä olin lainannut rouvalle 6000 euroa, koska ostamisella oli
kiire. Hän maksaa lainan takaisin heti kun veronpalautus tulee. Minun piti
kuitenkin lähteä nurmijärveläiselle tallille katsomaan, millaisen hienon kaupan
olin rahoittanut. Mutta ratsastamaan en rupea, vaikka minulle olisi nyt
kiitoksena tarjolla ilmaiset ratsastusvuorot ihan milloin tahansa.
Jos
ratsastaminen olisi tuollaista turvallista ja tyylikästä kuin kuvassa (Martins
Aldemir: Homem a cava - 1922), siinä voisi olla houkutteleva mahdollisuus
minullekin. Mutta ei se tuollaista ole. Rouva ratsastakoon vain itse kahden
tyttärensä kanssa.
Minä
melkein pelkään hevosia. Olen vakuuttunut, että jos nousisin hevosen selkään,
siinä kävisi niin kuin elokuvien rodeoissa. Rouva yritti vähän toppuutella
epäluulojani ja sanoi, että rodeoissa ei ole hevonen vaan härkä. Mutta minä
olen vakuuttunut, että kyllä hevonen osaa käyttäytyä niin kuin rodeon härkä,
jos minä selkään nousen. Ja on niissä minun muistini mukaan hevosiakin.
Niin hurja en ole.
Niin hurja en ole.