Bakteerikammo

Junassa kaikilla tuntui olevan yskä tai nuha. Vain minulla ei.

Voiko sellaisesta selvitä ilman tartuntaa? Yhtä kröhäämistä ja räkäkurlua koko vaunu täynnä. Ravintolavaunussa oli parempaa, mutta ei sinne voinut tuntikausiksi linnoittautua kahvin ja sämpylän kanssa. Vaunusta toiseen kulkiessa joutui koskettamaan monenlaista kahvaa ja ovenavausnappulaa. Niissä vasta suuri tartuntavaara uhkasikin. Samoin vessan kahvoissa ja nappuloissa. Ei edes käsien pesusta tullut apua, sillä vettä tuli liian pienenä norona.

Minulla on ilmeistä taipumusta bakteerikammoon. Tutut vähän naureskelevat, kun pesen kädet heidän mielestään kovin usein ja aina melkein kyynärpäitä myöten. Tapa tuli käyttöön vuosia sitten sairaalassa, kun kävin usein tervehtimässä potilaana ollutta sukulaista ja oli jokin epidemia. Hoitajat opastivat minut käyttämään joka kerta sisään mennessäni ovenpielessä ollutta pesuvekotinta.

Nyt kotona on pelko päällä ja tarkkailen kurkun tuntemuksia. Vielä ei tunnu mitään. Lääkelaatikossa on  Panadolia ja nuhasuihketta ja Apteekkarin kurkkupastilleja. Kohta alkaa varmaankin taas kausi-influenssarokotus. Sinne menen taas heti kun mahdollista, mutta tähän akuuttiin huoleen se ei ehdi.

Monelta taholta olen kuullut järkyttävän väitteen, että yskänlääkkeet ovat turhia, samoin kuuma rommitoti. Kaikelta hyvältä ja luotetulta yritetään viedä maine ja kunnia! On se niin surullista. Rommitotia olen käyttänyt vuosikymmenet, hunajalla maustettuna. Hyvin on toiminut, ainakin hetken. Lapsuudessa oli käytössä oikein hyvänmakuinen yskänlääke, joka todella auttoi, muistaakseni. Se oli niin hyvää, että sitä käytiin salaa ottamassa, vaikka pullo oli yläkaapissa piilossa.

Menneiden haikailu

Menneisyys seuraa mukana kuin laahus, siitä ei pääse irti. Toisaalta ei ole syytä päästäkään, jos menneisyys on muistamisen arvoinen.

Välillä on suorastaan pakko myöntää, että peruutuspeiliin on mukavampi katsoa kuin tulevaisuuteen. Vaarana on kuitenkin juuttuminen muistoihin, jos nykyhetki jumittaa. Ihanteellista olisi nähdä, että tympeä nykyhetki on vain pieni taukopaikka vanhojen hyvien aikojen ja loistavan tulevaisuuden rajakohdassa.

Pidän kirjoista, jotka kertovat menneisyydestä, varsinkin tutusta menneisyydestä. Paljon harvemmin olen innostunut tulevaisuuden kuvauksista, tieteiskertomuksista, utopioista, dystopioista.

Viimeksi kirjoitin, että viime päivinä pääharrastukseni on ollut ikkunasta katselu ja menneiden haikailu. On ollut erinomaiset sisäilykelit. Menneiden haikailu on saanut aineksia kahdesta kirjasta, joita olen lukenut rinnakkain. (Pekka Tarkka: Onnen Pekka  /  Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie).

Menneiden haikailu syntyy siitä, että molemmat kirjat kertovat tutuista asioista, kirjoista, kirjallisuuden tutkimisesta, kulttuurijournalismista sekä näytelmistä ja teatterista. Tunnen useimmat kirjat ja teatteriesitykset, jotka mainitaan. Taustat ovat tuttuja, tapahtumapaikat, kadut, kapakat ja muut ovat tuttuja, monet henkilötkin. Uutta tietoa tulee lähinnä yksityiskohdissa, kuten ristiriitatilanteissa ja yksityisasioissa, juoruissa. Niitä kohtia lukee uteliaisuudesta, tirkistelynhalusta.

Tänään tuli lisää haikailtavaa. Yle lähetti pitkän dokumentin (Mika Kaurismäki) Ryhmäteatterin 50-vuotisesta historiasta (löytyy Yle-Areenasta). Sekin on minulle hyvin tuttua, alusta asti. Olen ollut vakiokatsoja vuosikymmenet. Tuttuja näytelmiä, tuttuja esityksiä. Pete Q oli yksi tämän joukon maineikkaimmista tuotannoista. (siitäkin on ohjelma Areenassa). Jäi vahvasti mieleen. Sen julistekin on pysynyt tallella teatterijulistekokoelmassani. 

Tällainen vyörytys herättää kysymyksen, ovatko kultaiset kulttuurivuodet lopullisesti ohi. Minä koin ne, ikäpolvestani moni koki. Onko nykyhetkikin vanhaa hyvää aikaa, kun sitä joskus tulevaisuudessa muistellaan?

Vanha ja viisas

Osallistuin kutsuttuna kokoukseen, jossa suunniteltiin entisen työpaikkani historiikin kakkososaa. Ykkönen on kohta valmis. Sen toimitustyö oli minun vastuullani viime talvena. Sain sen hädin tuskin määräajassa valmiiksi.

Aikomukseni oli vältellä uuden työn ottamista harmikseni. Kun puhelinsoitto loppukesästä tuli, suhtauduin torjuvasti kutsuun. Olisi minulla mukavampaakin puuhaa kuin selata loputonta määrää vanhoja mappeja ja vuosikertomuksia.

Nuori osastopäällikkö kuitenkin osasi asiansa. Hän lirkutteli korvaani imartelua, kuinka minua parempaa asiantuntemusta ja osaamista ei talosta löydy.

Imartelun kyllä tunnistaa mutta silti se oudosti hivelee. Teki mieli sanoa kuin miss Moneypenny agentti 007:lle: - Imartelusi ei johda mihinkään mutta älä silti lopeta sitä. Maltoin kuitenkin mieleni enkä sanonut.

Yksi kauneusvirhe osastopäälliköttären sanoissa oli. Hän sanoi "vanha ja viisas".

Viisas toki on kohdallaan, mutta mikä vanha minä olen? Jos en nyt varsinaisesti enää nuori ja notkea, niin nuorekas kuitenkin. Ainakin omasta mielestäni.

Mietin, millaisella pukeutumisella ilmentäisin kokouksessa nuorekkuutta. Laitanko bändipaidan? Niitä olisi kaapissa monta, viimeksi Wigwamin konsertista viime viikolla ostettu. Ei nyt sentään, ei liian nuorekas. Päädyin Suomen dekkariseuran T-paitaan pikkutakin alla. Rinnassa on pieni logo, jossa on komisario Palmu Joel Rinteen hahmossa. Se on nuorekas niin kuin kuvalliset T-paidat aina mutta ei räikeä.

Vanhenemisen vaikutelmaa on vältettävä muutenkin. Tämä oli hyvä herätys. Viime päivinä pääharrastukseni ovat olleet ikkunasta katselu ja menneiden haikailu, mutta sitä vaikutelmaa on kaikin konstein vältettävä.

Ja kyllä, tämä vanha ja viisas selaa alkavan talven mittaan taas vanhoja mappeja ja vuosikertomuksia ja kirjoittaa niiden pohjalta pitkän tekstin.

(Sarjakuva Pulliainen / Akseli Halonen 1890 - 1952)