Syksy
on tuonut mukanaan suotuisat sisäilykelit, käyttääkseni filosofi S. Albert
Kivisen osuvaa sanontaa. Olen ottanut tyytyväisenä käyttöön tämän mahdollisuuden.
Ikkunasta
katson ulos torille. Ei siellä paljon ihmisiä ole. Kaupassa sentään pitää käydä
mutta muulla ei ole väliä.
Näen
naishenkilön juoksevan bussipysäkkiä kohti kauppakassi kädessään. Onkohan
juokseminen tarpeellista? Kohta tulisi uusi bussi ja pysäkillä on katos ja
katoksessa penkki. Itse edustan näkemystä, että ihmisen ei pitäisi juosta
julkisesti muiden nähden 21 täytettyään. Siinähän menettää kaiken
arvokkuutensa.
Mutta
kaikelle on vastavoima. Sen nimi on neiti B. Kuten joka vuosi tähän aikaan,
olen painostuksen kohteena. Tai ehkä lobbaus poliittisesti korrektimpi termi,
sellainen ajatuspajassa suunniteltu. Entinen sihteerini yllyttää minua mukaan
kurssille, jonka hän itse pitää. Siellä opeteltaisiin itsepuolustustaitoja. Hän
itse on mestaritasoa itämaisissa taistelulajeissa.
Koskaan
en ole suostunut enkä suostu nytkään. Sieluni silmin näen, millaisin ottein neiti
B. minua kohtelisi jos opettajan auktoriteetilla saisi kiinni tarttua.
Toisaalta tuntuisi houkuttelevalta osata itse muutama temppu siltä varalta, jos
joskus joku hörhö käy kimppuun. Nopea lonkkataklaus ja niskaveivi, ja siinähän
ryökäle lentäisi.
Mutta
ei, ei sittenkään. Tällainen on vierasta minulle. Sitä ehdotusta vielä
harkitsen, että minulle hankittaisiin "kävelyvekotin". Sille on kyllä
nimikin, mutta olen unohtanut. Sillä kävellään polkimilla ihan normaalin
näköisesti ja käsillä pidetään kiinni heiluvista kahvoista. Se voisi olla hyvä,
olen käynyt esittelyssä. Samalla voisi vaikka katsoa elokuvaa.
Ja
onhan tietysti uinti. Se on ainoa urheilulaji, jonka osaamisesta minulla on
virallinen todistus. Suoritin lapsena uimamaisterin tutkinnon. Koko kesän lähes
joka yö uin Längelmävedessä. Pitkät kellumistuokiot kaukana järvenselällä yön
pimeydessä ovat suurta nautintoa. Uimahalleja sen sijaan olen vieroksunut.
Mutta ehkä niihin tottuisi jos oikein yrittäisi.