Pitkällä
junamatkalla kaipaa virkistystä. Sitä varten junassa pitää olla ravintolavaunu.
Enää ei luonnistu, että kotoa otetaan mukaan eväät, niin kuin 50-luvulla.
Silloin matkalle otettiin kahvia termospullossa ja voipaperiin käärittyjä
voileipiä, välissä koskenlaskijaa, lauantaimakkaraa ja kananmunan viipaleita.
Minulla
ei siis ollut eväitä. Niinpä suunnilleen Hyvinkään kohdalla pistin Evert Tauben
runokirjan penkin selustassa olevaan verkkokoriin ja lähdin toiveikkaana kolmen
vaunun päässä olevaan ravintolavaunuun, jonka olemassaolosta tiedotettiin
kolmella kielellä lähtökuulutuksessa. Tarkoituksena oli nauttia kupillinen
kahvia ja sämpylä.
Junassa
kulkeminen on kohtalaisen vaativa toimenpide. Ovia avatessa pitää huomata
nappula, josta painetaan. Jostain syystä se nappula on jokaisen oven kohdalla
eri paikassa. Sitä ei aina heti huomaa. Vaunujen läpi kulkeminen on vähän kuin
esiintymään menisi. Tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat kulkijaa, joka yrittää
olla tönäisemättä istujia hakiessaan tukea hoippuvalle menolleen tuolien
reunoista.
Perillä
seurasi synkkä hetki. Ravintolavaunun myyjä sanoi, että kahvia ei ole. Keitin
on rikki.
Voi
kurjaa elämää! Hetki, jonka odotuksessa on hekumoinut, ei tule. Unohtui siinä
se sämpyläkin ja hoipuin takaisin kolmen vaunun läpi paikalleni potemaan. Edes
Taube ei tarjonnut lohdutusta, vaikka omalla tavallaan hauska onkin. Tamperetta
lähestyessä yritin laskea , ehtisinkö juosta muutaman pysähdysminuutin aikana
ostamaan kahvin asemahallin myymälästä. En uskaltanut kokeilla.
Tampereen
jälkeen hoipuin uudestaan junan ravintolaan toiveikkaana, että ehkäpä keitin on
saatu korjatuksi. Ei ollut.
Ehdotin
myyjälle, että eikö hän voisi kuuluttaa keskusradiossa, löytyisikö junan
matkustajien joukosta korjaustaitoista henkilöä. Niinhän lääkäriäkin
kuulutetaan, jos joku saa sairauskohtauksen.
Myyjää
vähän nauratti. Ei taitaisi kenelläkään olla edes työkaluja mukana. Eikä
mekaanikoilla tai insinööreillä ole edes valan velvoitetta tarttua toimeen.
Ei
auttanut. Tavallistakin kiukkuisempana saavuin Pohjanmaan pääkaupunkiin.
Lipsuvassa liukkaudessa kiskoin matkalaukkuni hotellin ohi viereiseen
kahvilaan, jolla on osuva nimi, suoraan Shakespearen tragediasta: Othello.
Siellä korjasin vahingon ja join nautiskellen kolme isoa kupillista kahvia.
Varmemmaksi vakuudeksi kävin vielä ostamassa marketista paketin tummapaahtoista
kahvia kämpille.
(Kuva: Pinterest / Robert Holewensky)
Paluumatka
pelotti, mutta se oli aiheetonta. Junan keitin oli kunnossa. Jo Tervajoen kohdalla kävin nauttimassa kupillisen.
Matkasuunnitelma
muuttui, Jyväskylä jäi käymättä, samoin Näsijärven mökkiretriitti. Sen sijaan
pysähdyin humputtelemaan kaverin kanssa Tampereen yössä. Asuin tavalliseen
tapaan Tammelan stadionin nurkalla.
Kiire
ajoi Helsinkiin, sillä olisi anteeksi antamatonta menettää yksi vuoden
kiertokulun tärkeimmistä tapahtumista. Entisen sihteerini neiti B:n perinteiset
aprillipäivän bileet ovat sellainen harmaan elämän väriläiskä, että kukaan
kutsun saanut ei niitä jätä väliin, jos suinkin henki pihisee.