"Syksy jo saa - - "

"Nyt on lokakuu / ja minusta näkee sen", riimitteli runoilija. On siinä jotakin perää.

Minä siirsin sortsit, lyhythihaiset paidat, reisitaskuhousut ja liivin makuuhuoneen vaatepuulta komeroon. En usko, että niitä enää tämän sesongin aikana käytän. En toki käyttänyt syyskuussakaan. Ne tulivat maalta Helsinkiin optimismiharhan vuoksi, kuten joka vuosi. Toisaalta ne tulivat Helsinkiin myös pesukoneen vuoksi. Kesäasunnolla Längelmävedellä ei ole pesukonetta. Kesän säät olivat suosiolliset, joten niitä tuli käytetyksi runsaasti.

Jokin kulttuurinen erikoisuus liittyy reisitaskuhousuihin ja liiveihin. Maalla ne ovat käyttökelpoiset julkisilla paikoillakin. Metsästäjänpuvuksi niitä joku sanoi - taskuja on paljon. Kuin safarille olisi Hemingwayn kanssa lähdössä - tulee miehekäs olo. Mutta kaupungissa sellaisia en pukisi päälle. Jotenkin tuntuisi nololle.

Komeroon siirrettyjen kamppeiden korvikkeena vaatepuulla on nyt mustat farkut ja pari Marimekko-paitaa. Niissä kehtaa kulkea. Olkalaukku on aina mukana, sateenvarjoa, lompakkoa ja kännykkää varten. Kyllä nyt kelpaa kulkea kaupungilla, kun kihtikin katosi keväällä eikä ole sen koommin oireillut.

Vaikeinta on kuitenkin päästää lopullisesti irti kesästä. Uuteen on niin pitkä aika, ettei siihen saa vielä minkäänlaista näköalaa. Vielä pyörivät mielessä menneen kesän parhaat palat. Uniinkin ne tulevat. Syyskuu oli vielä kiinni kesässä. Lokakuu ei ole.

Luin jostain, että jossakin kansainvälisessä säälaitoksessa oli ennustettu, että alkavasta talvesta tulee Pohjolassa kylmin sataan vuoteen. Sepä perhanaa. Kyllä menneen kesän riemut ja sortsikelit nousevat sanoinkuvaamattomaan arvoon ja kaipaus uuteen sortsi- ja reisitaskukauteen Längelmäveden rannoilla kasvaa valtaviin mittoihin.

(Kuvat elokuvasta Suomisen Olli rakastuu, ohj. Orvo Saarikivi 1944)

Naama näkyviin

Kirjakaupan tungoksessa yhtäkkiä joku naputti olkapäähän:  - Dessu hei, tunnetko vielä?

Käännyin katsomaan. Naishenkilö, neljissäkymmenissä, jotain tuttua kyllä. Päänsisäinen skanneri raksutti pikavauhtia ja jotain alkoi löytyä. Etunimi - oikein. Ei sukunimeä. Hyvä niinkin, hymyä.

Ei siinä tungoksen keskellä voinut kummempia keskustella. Sen saimme sovituksi, että tilaisuuden jälkeen ulko-ovella.

Muistikuvat tarkentuivat odotellessa. Edellisestä tapaamisesta on kauan. Silloin alle kaksikymppisenä hän oli mukana eräässä projektissa, jota minä vedin. Kun projekti saatiin valmiiksi, tiemme erkaantuivat.

Ovella vaihdettiin kuulumiset, ammatit, perheet, sen sellaiset. Kysyin, paljonko siitä yhteisen projektin päättymisestä onkaan aikaa. 23 vuotta.

Sain kuulla, että hän tunsi minut heti kaukaa. En ole yhtään muuttunut niistä projektin ajoista, aivan saman näköinen. Esitin harmistunutta. Enkö sentään edes vähän ole komistunut? Hän myöntyi nyökyttelemään. Harmaantunut parta pukee hyvin.

Hän sanoi joskus vilkaisseensa, olenko facebookissa. Saman nimisiä oli kyllä. Kun väärät oli karsittu, jäljelle jäi yksi, mutta siitä ei saanut selvää. Profiilikuva oli sellainen, että siinä olisi voinut olla yhtä hyvin minä tai Ruokolahden leijona. Henkilötiedot ja kaverilistat eivät olleet julkisia. Päivityksiä ja kuvia oli muutama julkinen mutta ne eivät auttaneet yhtään tunnistamista. Ei sellaiselle voi kaveripyyntöä lähettää.

Totta on. Minä olen piilotellut tietojani pelätessäni että epäsosiaalinen media tai CIA tai Supo tai muu heti hyökkää kimppuuni.

Kysyin seuraavana päivänä tutulta asiantuntijalta, millaiset vaarat uhkaavat, jos lisään avoimuutta. Sain vastauksen, että häiriköt voin itse häätää. Tiedustelupalveluja en voi torjua millään keinolla, jos ne pitävät minua kiinnostavana..

Tuhmia kuvia, rasismia, kiihotusta, kunnianloukkauksia ja muuta sellaista minulla ei ole eikä tule. Mitään sellaista ei ole, mitä en voisi julkisesti esittää. Oma naama ja muutaman muun naama on esillä kuvissa. Tekstinä on enimmäkseen runoja ja mietelauseita.

Niinpä muutin asetuksia. Avasin päivityksiä kahden vuoden ajalta kaikkien katsottavaksi.

   

P.S. Edellä kerrottu koskee yksityistä facebook-sivustoani, jossa kavereita ovat vain oikeat kaverini. Ehkä sellaisia löytyy nyt lisää, kun uteliaille selviää, että ei se ole Ruokolahden leijona.

Minulla oli pari vuotta sitten myös yritys aloittaa tähän blogiin liittyvä facebook-sivusto. Se ei kuitenkaan menestynyt. Blogin suuresta lukijamäärästä kaveriksi halusi päästä vain muutama. Niinpä se on jäänyt syrjään. Olen kyllä säännöllisesti katsonut, mitä harvalukuiset Dessun kaverit ovat sinne lähettäneet, mutta itse olen ollut passiivinen. Ehkä joskus teen uuden yrityksen.

   (kuva: Jouko Vatanen)

Vaikeita valintoja

Ruuhka aiheuttaa stressiä. Eläkeläisen elämän pitäisi kuulemma olla rentoa ja stressitöntä. Mitä nyt enimmäkseen makoilee ja välillä  vähän tassuttelee pysyäkseen virkeänä.

Minulla alkaa olla paineita kirjojen kanssa. Niitä on nyt kaikkien aikojen ruuhkaksi asti. En oikein ehtisi tassuttelemaan. Äskettäin kirjoitin tässä, kuinka työhuoneeni nurkkaan in kannettu laatikkokaupalla kirjoja. Niiden lisäksi nyt taloon tunkee koko ajan uusia kirjoja. Mihin minä joudun näiden kanssa. Kaikki pitäisi lukea, ne ovat sen arvoisia. Huolellisesti valittuja, tarkkaan tietoon perustuvia valintoja. Eivät mitään sattumalta käteen osuneita.

Lisäksi olisi muutakin menoa. Pääsylippu on ostettu kolmeen teatteriesitykseen ja kahteen konserttiin. Taidenäyttelyitä ja elokuvia on tarjolla. Televisiostakin tulee välillä kiinnostavaa. Tällaisessa tilanteessa tulee onnitelleeksi itseään entistäkin enemmän sitä, että olen ymmärtänyt pysyä etäällä kaikesta penkkiurheiluhullutuksista.

Tänään tuli taas uutta huippuluokan luettavaa. Arundhati Roy oli vierailulla Helsingissä ja minä totta kai kameran kanssa paikalla kirjakaupassa järjestetyssä haastattelussa. Rohkenen käyttää tuollaista kehuvaa sanaa, sillä kirjailijan edellinen teos Joutavuuksien jumala jäi mieleen mestariteoksena.

Nyt on käytännöllinen valintapulma edessä. Miten priorisoin uudet ja vanhat kirjani? Kjell Westön uusi kirja Den svavelgula himlen  (suom. Rikinkeltainen taivas) on loppusuoralla. Täytyy myöntää, mestariteos taas, vuoden suurin lukuelämys. Mutta mikä kirja seuraavaksi? Onko luvassa toinen suuri (suurempi?) elämys? Tämäkö?