Suuren urheilujuhlan tuntua

Muutama päivä sitten kirjoitin tällä palstalla outoja. Väitin olevani menossa Lahteen katsomaan hiihtokilpailuja. Osa lukijoista varmaankin otaksui, että tämä oli kirjoituksissani niin tavanomaista "vaihtoehtoista totuutta".

Nyt olen käynyt. Itse en tietenkään maksanut pääsylippua, kaveri maksoi kun kutsui.

Viimeksi kävin urheilukilpailussa joskus vuosituhannen alussa. Se oli jääkiekkoa, ja silloinkin kaveri maksoi. Se oli kamalaa. Väkivaltaa kaukalossa, siivotonta huutelua katsomossa. Päätin, että ikinä enää en suostu mukaan semmoisen.

Nyt oli toisin. Tunnelma oli hyvä, katsomo oli hyvällä mielellä ja selvin päin. Jotenkin vaikeasti kuvattavalla tavalla vanhanaikainen tunnelma. Voin kuvitella, että suunnilleen tällaista oli vuonna 1956, kun vanhempani lähtivät enoni Ifalla Jyväskylästä Lahteen katsomaan kisoja. Voitiin lähteä, kun ei tarvinnut lähteä töihin. Yleislakko oli juuri alkanut.

Lapsen muisti on tarkka. Muistan, että näistä kisoista puhuttiin kotona paljon. Suomalaiset pärjäsivät hyvin. Muutama nimi jäi muistiin.  Kolehmainen voitti hiihdon, Silvennoinen mäkihypyn. Hakulinenkin oli kärkipäässä.

Harmin paikkakin oli. Naisten hiihtoa oli odotettu. Äitee Rantasen piti voittaa mutta ei, jotain tapahtui. Tämä Siiri-äitee oli jotenkin suosikki numero yksi meidän perheessä. Ehkä se johtui lempinimestä. Isä oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jonka murteessa äiti on äitee. Tämä sana oli tässä muodossa meilläkin käytössä.

Ja nyt tämä sama äitee hiihti siellä taas, 61 vuotta myöhemmin. Ikää on 92, mutta hyvin sujui hiihto kunniakierroksella. Voitelukin näytti onnistuneen, ei lipsunut. Täytyy myöntää, että tunnelma oli liikuttunut. Hieno oivallus järjestäjiltä.

Oli siellä muutakin hiihtoa, mutta en minä niistä niin. Vilu iski. Ravintopuoli ei ollut kaikkein terveellisintä, mutta kai sitä joskus voi.

Silloin yleislakkovuoden kisoissa isän muistoissa oli vielä yksi kohokohta. Hän kertoi päässeensä vaihtamaan muutaman sanan itsensä Pekka Tiilikaisen kanssa. 

Pekka on jo poissa. Legendaarisen radioselostajan kuvan liitän tähän vanhojen kunnon urheiluaikojen muistoksi. Kuva on vuotta myöhemmältä ajalta (1957) ja se on peräisin elokuvasta Kuriton sukupolvi (ohj. Matti Kassila)

Ei paljon naurata

Kiitän onnitteluista. Juhlaa vietettiin arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Kahvit juotiin ja laskiaispullia syötiin. Kermavaahtoa tursusi viiksiin. Runebergintorttu olisi ollut parempi, mutta niitä ei Alepassa enää ollut.

Sukkelia puhuttiin ja paljon naurettiin. Tai tarkemmin sanoen yksi nauroi isoon ääneen, toinen vähän hymähteli. Muut ehkä korkeintaan hieman vinosti hymyilivät, minä kohteliaasti muiden mukana.

Olen tietysti hieman jäävi arvioimaan, olenko huumorintajuinen. Jos naurun määrästä voi mitään päätellä, niin en ole. Nauru ei raiu, hymy ei kihoa karuille kasvoille. Hymykuopatkin ovat parran alla piilossa.

Äskettäin tapasin tutun näyttelijän, joka loistaa tähtenä television sketsiohjelmassa. Hän kysyi, mitä pidän hänen uusimmasta hahmostaan. Valittelin, että olin nähnyt vain yhden osan. Naurattiko? Vastasin, että pitäisihän hänen tietää, että minua ei naurata mikään. Korkeintaan silloin nauran, jos joku tulee ja kutittaa. Vähän toivoin, että hän kokeilisi, mutta ei.

Sketsiviihde on kyllä vaikea laji. Omituisten hahmojen esittäminen on näyttelijän taidonnäyte, mutta ongelma on toistaminen. Taitavakaan näyttelijä ei selviä hahmon loputtomasta toistamisesta.

Lapsuudesta muistan kyllä muutaman onnistujan: Tippavaaran isäntä, G. Pula-aho.

Vitsi on vaikea laji, en harrasta sitä. Jotkut ovat koko ajan rehvakkaalla vitsailupäällä. Kesällä katselin halpaketjun myymälässä T-paitoja, mutta siellä oli vain sellaisia, joissa oli rasvaisia vitsilauseita printattu isolla rintaan. Entisen työpaikkani kuppilassa kuuntelin, kun nuori naiskollega kertoi tanssipaikan punakkaasta casanovasta, joka pörräsi ympäriinsä paidassa, jossa luki jotain sellaista, että "en ole gynekologi, mutta voisin silti vilkaista". Sain käsityksen, että flaksi ei käynyt. Miksiköhän?

Tämän päivän (28.2.) Helsingin Sanomissa oli Aalto-yliopiston taiteellisen tutkimuksen professorin poikkeuksellisen ilmeikäs haastattelu. Siinä hän sanoi rakastuvansa ihmisiin, joilla on itseironian tajua ja lisäsi, että "Nauru on paras anarkian laji".

Siinä se on sanottu! Ajatellaanpa, miten Chaplin pistää pitkissä elokuvissaan ihan kuin ohimennen päreiksi modernin teknologian, amerikkalaisen kaksinaismoraalin tai saksalaisen natsismin ja tekee samalla katsojan tunne-elämälle niin suuria elämyksiä. Komedia ja tragedia limittäin ja lomittain, nauru ja itku. Tai Marx-veljekset, jotka pistävät päreiksi aivan kaiken, mikä ylevältä tai asialliselta näyttää. Tai Jacques Tati, joka armollisen pisteliäästi näyttää meille peilin siitä maailmankäsityksestä, jota meille yritetään myydä. Sellaisista löytyy se suuri huumori ja nauru, ei Uutisvuodon alapäävitseistä.

Pidän Chaplinin elokuvaa Diktaattori yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä taideteoksista. Siinä hän jo sodan alkuvaiheessa (1940) näytti tyrmäävästi osuvan pilakuvan natsismista. Hitlerin ja Mussolinin tunnistettavat hahmot joutuvat armottoman pilkan kohteeksi.

Samanlaista visionääristä anarkiaa tarvittaisiin taas nykyaikana, kun suuressa lännessä tapahtuu outoja asioita. Uusi presidentti mouhuaa silmät kiiluen samanlaisilla teemoilla kuin Saksassa mentiin 30-luvulla. Mistä löytyisi uusi Chaplin?

Ihan kuin mestari Chaplinin visionäärisyys ulottuisi nykypäivän Amerikkaan asti. Varhaisvaiheen lyhytelokuvassa "Pilgrim" (1923) kulkurihahmo on Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla, siellä, mihin presidentti suunnittelee nyt uutta Berliinin muuria. Siinä kulkuri kävelee  muurittomalla rajalla, toinen jalka Meksikon, toinen Yhdysvaltain puolella. Näin ei enää kauan voi tehdä.

Anarkistista pilkkaa piippuun, elokuvantekijät!

Mitä kuuluu?

"Mitä kuuluu?"  

Taas kerran sain tuon kysymyksen pahaa aavistamatta vastatakseni. Se on inhottava kysymys, varsinkin jos sen esittää kutsuilla drinkkilasi kädessä nuori nainen. Sellaiselle Vietnam, Easy Rider, Arosusi tai Beatles eivät merkitse mitään, näin ainakin luulen. Mitä sellaiseen keskustelun avaukseen vastaisi? Tietäähän ne vanhojen kuulumiset.

Kysyjän tavoitteena on tietysti käynnistää amerikkalaistyyppinen kevyt small talk eli joutavanpäiväinen jaarittelu. Suomalaismentaliteetilla varustettu ei kuitenkaan aina hallitse tuollaista kommunikointia, johon luontevin vastaus olisi "mitäs tässä, ihan mukavaa kuuluu. Entäs ite?".

Käsiteltäväksi voisi ottaa säätilan. Urheilu voisi olla toinen kelvollinen aihe. Politiikkaa on syytä välttää, Trumpia lukuun ottamatta. Julkkisjuorut kelpaavat myös, samoin TV-ohjelmat, kuten Putous, Haluatko miljonääriksi ja Voice of Finland. Niistä käytävään keskusteluun voi käyttää sellaista Valitut Palat -tyyppistä kotipsykologiaa.

Ei missään nimessä saa kääntää puhetta taiteeseen, ei varsinkaan Kaurismäkeen, ellei ole vuorenvarma, että keskustelukumppani on tajunnut tapahtumien puutteen ja puhumisen niukkuuden kansallisen merkityksen. Tämä rajoitus koskee vain suomalaisia keskustelukumppaneita, ulkomaanpellet kyllä tajuavat tämmöiset (siteeraan tässä Peter von Baghin usein käyttämää termiä).

Mutta ei. Kevytrupattelun sijaan moni sortuu hämmennyksissään aloittamaan hitaan tsehovilaistyyppisen sielullisen syväluotauksen kuulumisistaan, varsinkin jos onnistunut vapautumaan miellyttämisvietin vaikutuksesta. Niin minäkin.

Kuvassa Platon ja Aristoteles. Hekään eivät olleet varsinaisia small talkin mestareita. Muistiin kirjoitetut keskustelut ovat omalaatuista vänkäämistä monimutkaisista asioista vailla minkäänlaista kepeyttä.