Lasinkirkas, hullunrohkea

Helsingin Sanomien e-lehden tilaajaetuna on ilmainen viikon kirja. On siellä ollut muutama kiinnostavakin. Nyt on sellainen, Aila Meriluodon elämää ja runoutta tarkasteleva "Lasinkirkas, hullunrohkea" (Panu Rajala WSOY 2011).

Minulta harvoin jää lukematta vastailmestynyt kotimaista kirjallisuutta tarkasteleva uusi teos, mutta tämän kanssa niin on käynyt. Siksi on iloinen yllätys, että iso umpikaupallinen firma valitsee tämän kirjan listalleen. Ehkä syy on siinä, että kirjoittaja yleisesti tunneituista syistä herättää laajaa kiinnostusta, ei niinkään kirjan aihe.

Rajalan kirjaa on ollut hauska lukea tabletiltakin, vaikka paperille painetun kirjan ystävä olen. Kyllä hän kirjoittaa osaa ja saa paljon irti aiheestaan. Tunnen kyllä molempia, sekä kirjoittajaa että kirjan kohdetta, edellistä opiskeluvuosilta, jälkimmäistä melkein koko tuotannon läpi lukeneena mutta myös Töölön kaduilla ja puistoissa usein vastaan tulleena.

Erityisen kiinnostavaksi nousee alkupuolen luvut, jotka käsittelevät Meriluodon esikoisteoksen syntyä ja vastaanottoa. ("Lasimaalaus" WSOY 1946). Tunnen aiheen entuudestaan hyvin, mutta Rajala tuo aiheeseen myös uutta näkökulmaa.

Minulle entuudestaan tuntematon uusi näkökulma on yksityiskohtainen kuvaus (kirjeisiin perustuva) Lasimaalauksen syntyvaiheista yhdistettynä Meriluodon yksityiselämän käänteisiin. Kaksikymppisellä Meriluodolla on menossa kiihkeä romanssi savolaisen vaalean opiskelijapojan kanssa. Kiihkeys tosin ei etene kovin intiimille tasolle, sillä jonkinlainen älyllis-analyyttinen angsti on päällimmäisenä. Tämän romanssin käänteistä ja tunnelmista jäi Lasimaalaukseen monia merkkejä.

Nuoren savolaispojan nimi on kiinnostava: Kai Laitinen. Kirjallisuusihmiset tuntevat kyllä nimen. Hänestä tuli aikaa myöten Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori. Minullakin on opintokirjassani monta Laitisen merkintää kurssisuorituksista. Mutta sitä en tiennyt, että nuori Kai on Lasimaalauksessa mukana niin keskeisesti.

Kai sai kuitenkin Ailalta rukkaset, vaikka kuinka vonkasi. Tässä vaiheessa minun piti kaivaa hyllystäni esiin tuo Lasimaalaus ja lukea tutun kirjan runoja uudestaan täydennettynä tiedoilla Kain osuudella. Piti myös kaivaa esiin Kai Laitisen kirjoittama Suomalaisen kirjallisuuden historia ja katsoa, mitä hän sanoo nuoruudenaikaisesta epätoivoisesta ihastuksestaan ja tämän runoista, joissa hän itse on haamuna taustalla.

Professoritason ihailijoita Ailalla riitti, vaikka yksi tuleva saikin rukkaset. Iäkkään polven arvovaltainen professori V. A. Koskenniemi innostui nuoresta runoilijaneidistä niin, ettei meinannut pysyä housuissaan. Kirja-arvostelu Uudessa Suomessa yltyi ylimaalliseen ylistykseen, eikä vanhan herran innostuminen jäänyt pelkäksi kirjalliseksi ihailuksi.

Minulla on siis kolme kirjaa rinnakkain luettavana, samasta aiheesta. Juuri näin haluan kaikki kirjani lukea, toisiaan täydentäen, monesta näkökulmasta. Ja aiheesta puheen ollen täytyy lopuksi asiaa tuntemattomille blogin lukijoille lisätä, ettei kirjallisuuden professori emeritus Panu Rajala itsekään ollut immuuni Ailan vetovoimalle.

Hieno runoilija, hieno kirja tämä Lasimaalaus. Nuoren hentoisen näköisen neidin muodoltaan perinnetietoinen mutta sisällöltään ihmeellisen uhmakas julistus juuri sodasta selvinneen suomalaisille. Tunnetuin näistä runoista taitaa olla lauluksi muuttunut "Kakskymmentä suvea sulta sain".

Raitille rilluttelemaan

Kaveri kaukaa Mikkelistä tuli käymään. Edellisestä käynnistä olikin jo vuosi. Perinteisiin kuuluu lähteä kiitämään Helsingin yöhön. Niin nytkin.

Ajoimme raitiovaunulla keskustaan. Jäimme pois Sokoksen pysäkillä. Väkeä oli liikkeellä valtavasti, olihan lauantai-ilta. Vakiokuppilani Kosmos oli täynnä. Samoin Primula (sillä on jokin uusi nimi, jota en muista). Virgin Oiliin oli pitkä jono, samoin Zetoriin. Vanhan Kuppilaa ei enää ole, Vanhan kellariin emme halunneet. Asemaravintola (silläkin on uusi nimi) oli kohta jo sulkemassa. Mihin sitten? Muut lähistöllä olevat ovat ruokaravintoloita, emmekä me nyt sellaisiin. Joudummeko olemaan kuivin suin?

Löytyi sentään aseman Elielinaukion puoleisesta siivestä kuppila, jossa oli nurkkapöytä vapaana. Tuopillisen siellä nautimme. Sitten päätimme lähteä kotiin, sillä keskustelu melun keskellä ei oikein luistanut.

Matka Töölöntorille ei ollut ylivoimaisen pitkä, joten päätimme kävellä. Matkalla poikkesimme kuuluisalle Jaskan nakkikioskille. Se tuntui eksoottiselta pimeässä talviyössä. Minulta nämä nakkikioskikäynnit ovat jääneet.

Kotona avasimme tietokoneen ja katselimme valokuvia yhteisestä nuoruudesta Jyväskylässä. Niitä olen skannannut talteen suuret määrät. Erityisen kiinnostavia olivat luokkakuvat. Yritimme muistaa kaikkien luokkatovereittemme nimet. Se ei oikein onnistunut. Paremmin onnistui muistelu, keiden tyttöjen kanssa pääsimme pikkuisen läheisempään tuttavuuteen. Väistämättä ajauduimme myös siihen, ketkä koulutoverimme ovat jo poistuneet tästä maailmasta. Aika moni.

Aamuyön puoli viiteen siinä meni. Päätimme ottaa tämän rilluttelureissun uusiksi taas vuoden kuluttua.

Kaiken se tietää?

Kun Bertolt Brecht kehotti, että "ota selvää, sinun täytyy tietää kaikki", hän ei tarkoittanut Google-hakua. Minulle se nykyisin aika usein tarkoittaa juuri sitä.

Kaikki vanhat ensyklopediat olen poistanut käytöstä. Tarjosin niitä aikoinaan divareihin, mutta eivät ne tietenkään kelvanneet. Onneksi niille kuitenkin löytyi uusi koti vanhusten palvelutalon kirjahyllystä. Siellä asukkaat eivät olleet vielä laajamittaisesti siirtyneet digitaaliseen tiedonhakuun.

On minulla tietenkin tallella ja käytössä erikoisalojen laajoja tietosanakirjoja, kuten Kansojen kirjallisuus 1 - 12 ja Otavan iso musiikkitietosanakirja 1 - 5, mutta ne ovat eri asia kuin kaikkien alojen yleistietosanakirjat. Niitä ei Google korvaa.

Netistä löytää hämmästyttävän laajamittaisia tietokantoja. Minulla on runsaassa käytössä esim. IMDb, International Movie Database, jossa on yksityiskohtaiset tiedot maailman kaikista elokuvista, ohjaajista, näyttelijöistä ja muista tekijöistä tarkasti ristiin linkitettynä, niin että kaiken kuviteltavissa olevan tiedon löytää heti. Mikään paperille painettu teos ei ikimaailmassa olisi päässyt lähellekään tällaista täydellisyyttä.

Katsoin uteliaisuuttani pitkästä aikaa, mitä Google tietää minusta itsestäni. Onko se pysynyt mukana ajan riennossa?

On se pysynyt. Kaikenlaista se tietää ja huomaa. Senkin se on huomannut, että joulun alla kirjoitin lehteen nekrologin. Ja että liityin jäseneksi erääseen kirjallisuusaiheiseen yhdistykseen. Kaiken se tietää! 

Onkohan se ihan todellisesti ja pysyvästi "astunut johtoon", niin kuin Brecht laulussaan neuvoo?

Ainakin johtoon astumista internet ja (epä)sosiaalinen media on selvästi edesauttanut, kuten maailmalta näemme. Mutta kumpaa se on oikeasti lisännyt, tietoa vai luuloa?