Vielä kerran

Katsoin Areenasta kaksi jaksoa huippusuosituksi kaikkialla kasvanutta norjalaissarjaa "Skam". Sitä luonnehditaan nuorisosarjaksi, mutta lehdestä luin, että nyt se on myös aikuisten suosiossa. Minähän jos kuka tunnen olevani nuorekas ja aatoksiltani notkea.

En kuitenkaan innostunut. En oikein jaksa enää teiniangstia.

Sitten katsoin televisiosta Suomisen perhettä. Siinäkin oli teiniangstia, mutta jotenkin aivan toisenlaista. Suomisen Olli ihastui "hoilamaikkaansa", ja siitä tietysti tuli sekasotkua ja pettymyksiä. Lopussa saavutettiin kuitenkin perheen vahva yhteisymmärrys ja harmonia. Tarinan tyylilajiin kuuluu moraalinen opettavaisuus.

Tällaisia vanhoja kotimaisia katsoo väistämättä vähän camp-hengessä, sillä ne ovat nykypäivän näkökulmasta kovin yliampuvia ja siksi tahattoman koomisia. Mutta on niillä kulttuurihistoriallinen puolensakin. Suomisen perhe -sarja kuvaa oikeastaan minun vanhempieni sukupolven nuoruudenkokemuksia (valmistuneet 1941 - 45 + myöhäinen jatko-osa 1959), mutta kyllä sarja minullekin tuli tutuksi jo lapsuusiässä. Siksi katson niitä arvostavalla camp-asenteella. Ja on niihin löydetty poikkeuksellisen hyvät lapsinäyttelijät (Lasse Pöysit ja Maire Suvanto, Olli ja Pipsa).

Pienen lisänyanssin Suomisen perheen kiinnostavuuteen luo se, että perhe asui tässä ihan naapurissani Töölöntorin kulmalla. Ulkokuvista tunnistaa moneen kertaan, että talo johon mennään, on Topeliuksenkatu 2, aivan kuuluisan ununu-talon vieressä. Minulla on suora näköyhteys yhdestä ikkunastani tähän taloon.

*   *   *

Olen aiemmissa kirjoituksissani moneen kertaan maininnut käynneistäni vanhojen 60-luvun huippubändien konserteissa. Niitä toimii vielä: Rolling Stones, Procol Harum, Jethro Tull, Hollies. Kokoonpano on ehkä hieman muuttunut mutta soundi on kaikilla entinen.

Tämmöiset ovat vähän kuin rock-musiikin Suomisen perheitä. Sedät jaksavat heilua vaikka ovat jo yli 70. Mutta he tuovat nostalgisen olon. Voi kun olisi vielä Beatles. Lähtisin vaikka maan ääriin. Paul McCartneyta kävin kuuntelemassa.

Minulle 60-luku oli rockin kulta-aikaa. 70-luvulla hieman hiipui, 80-luvulla ei ollut enää oikein mitään.

Jotain kuitenkin tuli vielä + Eppu Normaali kelpasi silloin ja kelpaa edelleen.

Tänään tuli iso uutinen.

Joskus 90-luvun puolivälissä nuori muusikkoystäväni toi minulle cd-levyn ja pyysi kuuntelemaan. Siinä soitti hänen bändinsä.Vähän myöhemmin hän toi minulle lipun bändinsä konserttiin Tavastialle.

Minusta tuli tämän bändin ihailija. Se on (toistaiseksi?) viimeisin bändi, jonka tuotannon tunnen ja jota arvostan. Hienon musiikin lisäksi tekstit kykenevät välttämään alalle tyypilliset banaliteetit.

Nyt luin lehdestä, että Ultra Bra tekee paluun. Taidan lähteä kesällä Ruisrockiin.

(Kuvissa Suomisen perheen Väinö-isä ja Olli sekä Ultra Bran kaikkien 12 jäsenen omistuskirjoitus varttuneessa iässä olevalle fanille)

Ilman lupaa

Posti toi kaksi kirjettä. Ne eivät jostain syystä olleet kadonneet matkalla. Molemmista tuli syyllinen olo.

Ensimmäisessä kirjeessä kerrottiin, että Töölön kirjastosta lainaamani Tommi Kinnusen kirjoittama kirja "Lopotti" olisi pitänyt palauttaa jo muutama päivä sitten.

Sakko oli siis tiedossa, se on noloa. Kaiken lisäksi kirja on vielä kokonaan lukematta.

En ollut huomannut, että kirjan kanteen on liimattu tarra, että tämä on pikalaina. Lukuaikaa viikko. Miten minulta on voinut jäädä isoin kirjaimin kirjoitettu määräys huomaamatta? Aloin heti uskoa, että on sekin mahdollista, että norjalainen hiihtäjätär ei huomaa apteekin huulirasvapaketissa olevaa doping-merkkiä. Noloa, noloa!

Asetin kirjan palauttamisen kiireellisten toimenpiteitteni kärkeen ja kärsin mukisematta sakkorangaistuksen tuottaman häpeän.

Toinen kirje ilmoitti, että olin lyönyt laimin ilmoituksen, onko minulla kesäkodissani likakaivo, joka pitää ohjeiden mukaisesti tyhjentää. Viranomaisvalvonta oli huomannut, etten ollut anonut lupaa hoitaa jätehuoltoni toisin.

Ohjeen mukaan kesäasunnolla ei tarvita likakaivoa, jos siellä on kompostikäymälä ja kannettava vesi.

Minun kesäasunnollani on kompostikäymälä. Sen sijaan saunaan olen ostanut pumpun, joka imee vettä kymmenen metrin matkan järvestä. On myös boileri, joka lämmittää veden. Tällä vedellä tapahtuu myös tiskaus, yleensä muutama lautanen ja kahvikuppi. Jos on enemmän vieraita, käytössä ovat kertakäyttöastiat. Myös pyykinpesu tapahtuu vadissa. Tämä systeemi on käytössä toukokuusta syyskuulle. Talveksi pumppu ja boileri poistetaan käytöstä.

Olen pitkään käynyt omantunnonkeskustelua itseni kanssa, onko tämä sellainen vesijohto, joka vaatii likakaivon, vai onko se "kantovesi", joka ei vaadi. Naapureiden ystävällisellä ja yksimielisellä tuella olen päätynyt ratkaisuun, että likakaivo olisi tällaiseen liioittelua.

Mutta viranomaisen määräyksiä on noudatettava. En riitele vastaan. Lupa pitää olla, ja sen olen hajamielisyydessäni jättänyt anomatta.

Tekniikka hallinnassa

Lauantaina Kansalaistorilla naisten mielenosoituksessa katselin taas kerran kateellisuutta tuntien nuorten sorminäppäryyttä. Varsinkin nuoret naiset ovat täysin ylivoimaisia. Sen olen havainnut jo aikapäiviä sitten.

Tarkoitan nopeutta ja näppäryyttä, jolla he käsittelevät älypuhelimiaan. Kirjoittaminen sujuu huimaavaa vauhtia. Kirjoitustekniikka vaihtelee: toiset kirjoittavat kaksipeukalotekniikalla, toiset yksipeukalo-.

Olen yrittänyt itsekin harjoitella, mutta menestys ei ole ollut kummoinen. Yhdellä kädellä en ole oppinut Lumiaani pitelemään niin, että peukalolla näpyttely sujuisi. Kahdella kädellä se jotenkuten onnistuu, mutta luontevinta on pitää puhelin vasemmassa kourassa ja näpytellä oikean käden etusormella. Se on kylläkin hidasta, vähän kuin kirjoituskoneella.

On rumaa kurkistella olkapään yli, tiedän. Entisen sihteerini neiti B:n olkapään yli en tietenkään kurkistellut, mutta muiden kyllä. Mielenosoituksessa edessäni seisovat nuoret naiset noudattivat juontajan ohjetta lähettää Helsingin tilaisuudesta kuvia ja kommentteja osoitteeseen, jossa tehdään ohjelma samana päivänä kaikkialla maailmassa pidetyistä mielenosoituksista. Minäkin lähetin yhden kuvan, aika huonon.

 Nuorten, jopa pikkulasten tietotekniikkaosaaminen on hämmentävää. Se näyttää jotenkin luontevalta ja pakottomalta, itsestään selvältä.

Minä olen ikäisekseni pitkän linjan tietokoneen käyttäjä. Ensimmäinen kosketukseni tapahtui 1987. Ensimmäinen tekstinkäsittelyohjelmani oli nimeltään Teko. Ei se hääppöinen ollut, näin jälkikäteen ajateltuna, mutta silloin se tuntui mahtavalta. Käyttöjärjestelmä ei ollut Windows vaan MS DOS. Internet tuli vasta paljon myöhemmin.

En ole oppinut pitämään älypuhelimella kirjoittamisesta. Näytön näppäimet ovat pienet ja virheiden korjaaminen hankalaa. Tarvitsen nenälle lukulasit. Pari kesää sitten eräskin sähköpostini vastaanottaja epäili minun olleen juopuneessa tilassa, kun kesäyössä mökin laiturilta kirjoittamassani viestissä oli paljon virheitä. En ollut.

Nuorilla on omat kotkotuksensa. Jotkut niistä tuntuvat sisäpiirin vitseiltä eikä niitä aikuinen ymmärrä. Lyhenteet ovat sellaisia. Tiedän, mitä "evvk" tarkoittaa, mutta siihen se suunnilleen jää.

Arvelen, että blogini lukijat ovat keskimäärin varttuneempaa väkeä. Ainakin ne viisi lukijaa, jotka henkilökohtaisesti tiedän tai tunnen, ovat jo murrosiän reilusti ohittaneita. Teille kysymys: tiedättekö, mitä tarkoittavat esim. seuraavat lyhenteet: YOLO, OMG, ERNU, KVG?

Minä en tiedä. Ja uusia tällaisia syntyy koko ajan. Meille tällaisille senioreille on nyt julkaistu ensimmäinen lyhytmuotoinen kätevä lyhenneopas modernin kommunikaation hallitsemiseksi, oma ikäkautemme ja kokemusmaailmamme ystävällisesti huomioon ottaen. Tässä se. (lähde: Kasper Diem)