Herkkua on siinä monenlaista

Olen viime aikoina katsellut televisiosta ruokaohjelmia ja selaillut ruokalehtiä. Tarkoitus on ollut löytää uusia virikkeitä.

En ole mikään mestarikokki mutta en mikään tumpelokaan. Minulla on muutamia bravuureita, enimmäkseen kalaruokia. Leipominenkin sujuu. Laiskaksi minua voi kyllä luonnehtia. Minulla on taipumus mennä mieluummin ulos syömään.

Erityisempiä virikkeitä ei harmikseni ole löytynyt. Taidan luopua yrityksestä. Jatkan vanhoilla bravuureilla, jos viitsin.

Television ruokaohjelmista on yksi jäänyt poikkeuksellisesti mieleen. Siitä on jo kauan. Ohjelman nimi oli Teijan keittiö. Vieraana ohjelmassa oli Lilla Teaternin taiteellinen johtaja, akateemikko Vivica Bandler (o.s. von Frenckell).

Ohjelmassa Teijan vieras tuli valmistamaan televisiokeittiöön mieliruokansa. Vivica onnistui yllättämään Teijan täysin.

Teijalla oli ilmeessä pitelemistä, kun vieras kaivoi laukustaan kalapuikkoja ja pakasteherneitä. Teatteriguru Vivica sen sijaan touhusi naama vakavana ja selosti perin pohjin työnsä vaiheita ja niksejä. Lopuksi käytiin pöytään nauttimaan aikaansaannoksesta. Hyvin oli onnistunut.

Akateemikot taitavat olla mieltymyksiltään hieman yllättäviä. Mieleen muistuu toinenkin akateemikko, filosofian professori Georg Henrik von Wright. Hän ei sentään tietääkseni esiintynyt missään ohjelmassa mieliruokaansa laittamassa, vaikka kyllä se kiinnostavaa katsottavaa olisi ollut. Hän nimittäin ilmoitti jossain haastattelussa, että mieliruokaa ovat nakit ja muusi.

Pitäisiköhän minunkin kokeilla, kun on näin arvovaltaisia opastajia?

Kuvan Ateria (2011) ennakoi aineksiltaan ja kattaukseltaan uusimpia virtauksia terveellisten ruokatottumusten lisäämiseksi. Kokkina Liisa Hietanen Honkahovissa Mäntässä.

Eteläsataman valot

Olen käynyt kokeilemassa uutta Merikylpylää Kauppatorin laidalla.

Kun idea rakentaa kylpylä ja maailmanpyörä presidentinlinnan edustalle muutama vuosi sitten esiteltiin, ajatus tuntui niin oudolta, että se herätti kiinnostuksen. Noin luovalla tavalla hullusta ideasta voi tulla hyvä.

Maailmanpyörää en ole kokeillut enkä kokeile. Kauhistuttaa ajatuskin nousta niin korkealle niin huteran näköisessä laitteessa. Mutta uimalaa ja saunaa olen kokeillut.

Hyvältä tuntui muuten, mutta väkeä oli liikaa. Saunaan piti hetken verran jonottaa. Tiedossa on jo, että ensi kesäksi rakennuksia laajennetaan. Aika mitättömän näköisiä ne saunan ja ravintolan rakennukset ovat, onneksi sentään matalia. Tuollaiselle paikalle toivoisi huippuarkkitehtuuria.

Toisessa altaassa oli lämmintä vettä, toisessa suoraan merestä (kauempaa) johdettua vettä. Minä olin arkanahka.

Pimeys korosti kaupungin valoja. Vastarannallekin on suunnitteilla uutta. Guggenheimista päätetään lähipäivinä.

Uima-altaan laidalta oli hyvä näkymä vastapäiselle rannalle siihen kohtaan, johon taidemuseo on tarkoitus rakentaa. Heräsi ristiriitaisia ajatuksia rakennuksen sopivuudesta.

Onneksi minun ei tarvitse päättää, sillä ajatukseni eivät ole saavuttaneet lopullista järjestystä. Olen puolesta ja vastaan. Niin näyttää olevan moni muukin.

Guggenheimia on helppo pilkata. Jo nimikin on pilkkakirveille otollinen. Se maistuu impivaaralaisen suomalaisen suussa hienostelevalta "kyldyyriltä", juuri sellaiselta Eino Leinon pilkkaamalta. Tämänmakuisia sukunimiä nimiä annettiin rillumarei-elokuvissa hienosteleville kekkuliherroille, jotka kippurakärkisissä viiksissään ja hännystakeissaan olivat ymmärtävinään taidenäyttelyiden omituisia teoksia. Samaa sukua ovat myöhempien aikojen poliittiset julmistelut "tekotaiteellisista postmoderneista kokeiluista".

Minä näkisin Guggenheimin mielelläni Helsingissä. Uskon, että sen myötä turistivirrat kovasti kasvaisivat ja kaupungin elinkeinoelämä hyötyisi.

Mutta rahoitus on ongelma. Miksi yksityinen raha ei ole tarttunut suuremmin tähän liikeideaan? Suomalaisen veronmaksajan osuus amerikkalaisen taidebisneksen saamiseksi Helsinkiin pitäisi saada vähäisemmäksi. Jos kotimaista taidetta tuettaisiin samalla summalla, mitä saataisiinkaan aikaan?

Eikä sijainti Eteläsataman laidalla ole mielestäni paras mahdollinen. Arkkitehtuurikilpailun voittanut rakennussuunnitelma sillä paikalla ei vakuuta.

Nimeen Guggenheim on minun ajatuksissani lähtemättömästi tarttunut sellainen arkkitehtuuri kuin New Yorkin ja Bilbaon museoissa. Talot itsessään ovat jo näkemisen arvoisia. Helsinkiin suunniteltu rakennus ei ole sinne päinkään.

Ei Etelärannan ympäristöön mikään wow-arkkitehtuuri sopisi. Mutta johonkin toisaalle voisi sopia, ehkä Töölönlahdelle.

Guggenheim-peli olisi ehkä viisasta puhaltaa poikki ja palata alkupisteeseen. Uusi paikka, uusi arkkitehtikilpailu, uusi rahoitus. Kaikella myötämielisellä asenteella ja kannustuksella hankkeesta voisi tulla huippumenestys.

Kuvassa vähän impulssia arkkitehtien luomistyön pohjaksi (elokuvasta One week / Buster Keaton 1920)

Asenteissa on eroja

Kun tulin lähemmäksi, näin, että kadulla konttasi mies. Hän yritti pystyyn, mutta jalat eivät kantaneet. Uusia yrityksiä, kompurointia, kaatumisia, kiroiluja, konttaamista. Lopulta mies jäi mahalleen makaamaan. Verta vuoti ainakin kämmenistä.

Useimmat kadulla kulkijat eivät pysähtyneet. Tuttu näkyhän tällainen on, mitä näitä töllistelemään. Ei tämä kuitenkaan mikään tavallinen rappiospurgu ollut, vaatteista päätellen.

Muutama oli kuitenkin pysähtynyt. Tunnelma oli jotenkin huvittunut. "Hyvässä kännissä näyttää äijä olevan..."

Mikäpä sen koomisempaa voisi ollakaan kuin kännissä kaatuilu. Ja selvin päin kaatuilu myös. Muistelkaapa vaikka vanhoja mykkäfilmejä, Chaplinia ja muita. Niissä kaatuillaan, putoillaan ja kompuroidaan kaiken aikaa, ja katsomoissa riemu repeää joka kerta.

Siinä me seisoskelimme katsomassa vähän hämmentyneinäkin, mutta sitten alkoi tapahtua.

Paikalle saapui nuori nainen, ehkä parikymppinen. Tummatukkainen, ei oikein syntyperäisen suomalaisen näköinen.

- Onko kutsuttu ambulanssi, hän kysyi. - Vai poliisi? Kun kukaan ei tiennyt, hän otti puhelimensa ja soitti ja selitti tilanteen. Hän käski minun ja toisen miehen kääntämään makaajan kyljelleen.

Töllistelijät ympäriltä olivat kadonneet. Vain minä ja nuori nainen jäimme odottamaan. Kohta ambulanssi tuli ja vei miehen.

Kysyin naiselta, mistä hän on kotoisin. Irakista. Suomessa hän oli ollut neljä vuotta. Suomea hän puhui varsin sujuvasti. Turvapaikka oli myönnetty. Hän opiskeli yliopistossa. Sinne hän oli nytkin menossa ja oli jo monta minuuttia myöhässä.

Kysyin, miten hän viihtyy Suomessa, kun on tällaista. Viittasin ympärille marraskuun hämäryyteen ja tihkusateeseen. Viittasin myös siihen kohtaan katua, josta juopunut mies oli viety.

- Aivan loistavasti viihdyn, tämä on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Täällä on rauha!