"Nuori, kauniskin - - "

Olen viime aikoina kaivellut menneitä. Ei kai pitäisi, siitä vakavasti varoitellaan. Joka menneitä muistelee, sitä - - -.

On siinä ollut mukavatkin puolensa. Harvoin olen löytänyt yhtä kiinnostavaa lukemista kuin omat päiväkirjani ja kalenterini noin neljänkymmenen vuoden takaa. Olenpa minä ollut aika veitikka. Oikein hiveli itsetuntoa.

Pitäisi oikeastaan antaa ne luettavaksi ex-sihteerilleni neiti B:lle, joka aina jaksaa huomautella  pysähtyneisyydestäni. Hänen mielestään suhtaudun nurjamieleisesti kaikkeen uuteen ja kivaan. En edes suostu opettelemaan skeittilautailua, vaikka hän itse ryhtyisi valmentajakseni.

Päiväkirjoista neiti saisi ehkä uutta näkökulmaa, että on sitä sentään joskus oltu aika vitaalisia.

Valokuviakin kaivelin kenkälaatikoista ja skannasin. Lähes 200 löytyi. Kaiken tämän tein esitystäni varten. Yleisönä oli joukko ihmisiä, jotka olivat koolla ensimmäistä kertaa noin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Paljon oli muuttunut siitä kun kuvat otettiin. Niin heissä kuin minussa.

Minä en epäonnistu valokuvissa koskaan. Osaan kuulemma poseerata, näin väittää neiti B, jonka mielestä olen aina kuvissa komeampi kuin luonnossa.

Niinpä uusia valokuvia katsoessani kiinnitän huomiota siihen, näytänkö kuvissa nuoremmalta ja laihemmalta vai vanhemmalta ja lihavammalta kuin mikä on nykyinen mielikuva omasta olomuodostani. Toiveena on havainto, että ehkä en sittenkään ole muiden silmissä niin vanhan ja syrjäytyneen näköinen kuin luulen.

Tässä mielessä neljänkymmenen vuoden takaiset valokuvat lisäsivät ahdistusta. Kun katsojat näkivät screeniltä minut ennen ja screenin viereltä minut nyt, vertailu ei ollut minulle eduksi.

Tosin samaa voi sanoa niistä siellä katsomon puolella.

(Kuvassa minä silloin nuorempana, Aiheeseen sopiva kirjoituksen otsikko on sitaatti J. L. Runebergiltä, suom. Paavo Cajander)

Rikottu idylli

Kuljen mielelläni kirjailijoiden jäljillä, kuten blogin lukijat ovat varmasti vuosien varrella havainneet. Ei riitä, että luen. Käyn myös katsomassa paikkoja, joissa lukemani teksti on kirjoitettu.

Päättyneenä kesänä yksi kohteeni oli runoilija Einari Vuorela  (1889 -.1972). Vuorela taitaa olla jo unohtumassa nykylukijoilta. Niin ei saisi käydä. Hän kuuluu suurten mestareiden joukkoon. Ikäpolveni ihmiset ja nuoremmatkin luultavasti tuntevat Vuorelan tuotantoa, ainakin kansakoulun lukukirjoista. Tunnetuin taitaa olla tämä, häikäisevän hallittu iso tarina vähin sanoin.

Vävy 

Oli synkeä salo.

Meni tie.

Tuli talo. 

Oli loimuava takka.

Oli tyttö.

Oli akka. 

Soma puheitten sävy.

Tuli yö.—

Olin vävy.

Vuorelan kotitalo sijaitsee vähän samalla suunnalla Suomea kuin minun kesäkotini. Jukojärvi-niminen pikkukylä sijaitsee Multian ja Keuruun pitäjien rajamailla läntisessä Keski-Suomessa. Siellä suurten metsien keskellä syrjässä kaikesta sijaitsee Vuorela, Einarin ja hänen kirjailijavaimonsa Laura Sointeen kesäkoti. Sinne menin katselemaan.

Oli vaikea löytää. Keskisuomalainen korpimaisema oli parhaimmillaan: kinttupolkuja, mäkiä, laaksoja, järviä. Ilmankos runoilijan yhdeksi epiteetiksi on vakiintunut "korpirastas" Oli hänessä kyllä kaupunkilainen puolensakin. Nuorena hän kuului boheemin Tulenkantajat-ryhmän liepeillä viihtyviin taiteilijoihin.

Tuotannossa on paljon maalaisidyllejä mutta toisaalta myös syvämietteistä keskuslyriikkaa. Siitä näyte:

Paimenet 

Sinun helmaasi onnetar jakaa

vain riemuja elämän tien.

Minun tielläni vastukset makaa,

minä murheita metsiin vien.

Maalaisidylli ei ollut kuitenkaan ehjä. Satuin paikalle päivänä, jolloin suomalainen urheiluväki on katsonut tarpeelliseksi järjestää Korpirastaan kotikylään Jukojärvelle  Jyväskylän suurajojen pikataipaleen. (Tuolla nimellä minä opin vanhana jyväskyläläisenä kilpa-ajon tuntemaan, nykyisin sillä on jokin brändätympi nimi).

Ei se pikataival aivan runoilijakodin nurkalta mennyt mutta ei kaukanakaan. Kylätiet olivat täynnä yleisöä, helikoptereita lensi idyllin yläpuolella, poliiseja ja liikenteenohjaajia oli häiriöksi asti.

Toisaalta olinhan minäkin autolla liikkeellä. En kuitenkaan ajanut kylki edellä, kuten kilpailijat. Näin sen illalla urheiluruudusta. Miksi ne niin ajavat? Eikö helpompi olisi nokka edellä?

Elämä yhtä juhlaputkea

Pidin puheen. Olin valmistautunut huolellisesti keräämällä ainekset vanhoista kalentereista ja päiväkirjoista. Hieman olin hermostunut, sillä edellisestä julkisesta esiintymisestä oli kulunut jo melkein vuosi. Takavuosina kaikenlaisia esiintymisiä oli kaiken aikaa, ei niitä silloin ehtinyt jännittää.

En ole koskaan kirjoittanut puheitani. En halua lukea vaan puhua vapaasti. Teen pieniä lunttilappuja, sellaisia kouraan piiloon mahtuvia. Pieni vilkaisu lappuun riittää. Usein vilkaisukin unohtuu.

Kuulijoita oli viitisenkymmentä, ravintolan kabinetti täynnä. Puhe jakautui kahteen osaan, välissä syötiin. Alkuosa kesti puoli tuntia, loppuosa kolme varttia. Sitten juotiin ja keskusteltiin. Valokuviakin katseltiin videotykillä.

Hyvin meni. Vanha sirkushevonen ei ollut kadottanut osaamistaan. Paljon naurua, välirepliikkejä ja -aplodeja. Jäi hyvä mieli. Meni pitkälle yli keskiyön.

Mutta ei tässä kaikki. Oli muutakin menoa. On pitänyt kiirettä. Miksi kaikki tapahtuu aina yhteen putkeen? Se on rankkaa.

Nuoripari vietti kihlajaisjuhlaa. Sitä juhlittiin aamukolmeen. Seuraavana päivänä kaveri täytti 70 v. Sitä juhlittiin aamuviiteen.

Osaan kyllä pysyä juhlajuomien nauttimisessa maltillisena, mutta silti juhlakiertue hieman rasitti. Vuorokausirytmi suistui sijoiltaan. Normaalisti menen aina nukkumaan jo heti kahden jälkeen.

Olen pari viikkoa kirjoittanut projektiani. Näinä juhlien välisinä päivinä se ei kuitenkaan edennyt.  Sen piti olla jo valmis, mutta vähän viivästyy. Ei paljon.

Juhlimisen seassa oli vakavampaakin asiaa. Halusin osallistua Peli poikki -mielenosoitukseen. On se nyt yhtä hemmettiä, kun loputtomasti vellova nettivihapuhe alkaa jo kääntyä poliittisesti motivoiduksi väkivallaksi. Touhu pitää saada poikki ennen kuin homma muuttuu holtittomaksi.

Järjestyksen ylläpitäminen on hallitusvallan vastuulla. Mutta jos hallitusvallan mandaatti perustuu osittain siihen, että vihapuheväki ja äärijärjestöt luottavat omiin ministereihinsä, silloin alkaa kiemurtelu.

Siitä on nyt kysymys. Peli on saatava poikki. Kyllä se vielä on hallittavissa, jos tahtoa on. Mutta puuttuuko joiltakin tahto?

Mielenosoitus antoi positiivisen tunnelman. Väkeä oli paljon, valtavasti. Ilahduttavinta oli, että valtaosa oli nuorta joukkoa, ei meitä Vietnamin-veteraaneja. Nuorta väkeä, innostunutta optimismia. Sellainen tarttuu.

Ja pääsinhän minä lehtikuvaankin, kuten tutut huomaavat. (Kuva Hufvudstadsbladetista 25.09.16)