Muisti pätkii

"Me olemme hitaasti oppiva ja hitaasti unohtava kansa", irvisteli joskus luennolla professori Matti Kuusi. Vai oliko sittenkin tosissaan? Hänestä ei aina tiennyt. Ilme oli ainakin sellainen pikkuisen velmu, kuten vanhalla kansanrunouden ja sananlaskuviisauden tutkijalla kuuluukin.

Minä olen aina pitänyt itseäni kelvollisen nopeana oppijana. Muistiani olen pitänyt suorastaan erinomaisena, erityisesti pitkävihaisuutta korostavissa asioissa, joista sihteerini muistaa huomautella. Ja muutenkin: minulta tultiin töissä aina kysymään, että muistatkos sen tai tämän vuosikausien takaisen asian. Ja minä muistin ja löysin nopeasti asiaan liittyvät paperit ja pöytäkirjat mapeista.

Nyt tuli kuitenkin epäily.

Käynnissä olevaa projektiani varten jouduin hakemaan kellarikomeron laatikosta vanhat kalenterini vuosilta 1975 - 82. Siellä ne olivat hyvässä järjestyksessä. Nuo vuodet olivat siirtymäkautta opiskelusta virkauralle.

Kalentereihin olen merkinnyt tarkasti päiväohjelmani opiskelussa, työssä ja vapaa-ajalla. On luennot, seminaarit, tentit, kokoukset, tapaamiset, matkat ja kaikki muu. Vapaa-ajalta löytyvät tiedot luetuista kirjoista, nähdyistä elokuvista, teattereista, näyttelyistä ym. Löytyvät jopa kapakkakäynnit, kyläilyt ja tavatut ihmiset, varsinkin naispuoliset.

Tässä iski epäily. Olenko alkanut unohtaa?

Olen merkinnyt kalenteriin mm. seuraavat asiat. Muististani ei löydy vähäisintäkään merkintää, mistä oli kysymys. Näitä olisi paljon lisääkin.

·        Inkoon saaristossa

·        Tanssikeskuksen juhla Suomalaisessa yhteiskoulussa

·        Lolou (Ohj. Pialat)

·        Bergenstråhle: Lakeuden laulu

·        Radiohaastattelussa (Hiltunen - Miettunen)

·        Kustkanaljen (Wasa teatern Sonck - Snickars)

·        Richards: Menevän miehen makuun

·        Orpojen juna

·        Familjen Zikov

·        French: Vertavuotava sydän

·        Sirkka Elite 20.5.

·        Sirkka Bulevardia 22.5.

·        Sirkka Kaivopuisto 23.5.

·        Tanner: Hetki naisen elämässä

Miten voi unohtua. Kalenterissa mainitut kirjat kyllä tunnistin, mutta nämä muut. Tällainen Sirkka jopa kolmeen kertaan. Villiä poikamiesaikaa toki, mutta silti.

Dementian alkuoireita?

Riehaannun ajattelemaan

Minulla on projekti käynnissä. Mahtava meininki meneillään, kuten runoilija asian ilmaisee.

Projekti on kirjoittamista. Sitä olen toki tehnyt koko ikäni, mutta nyt on tavallisuudesta poikkeava tilanne. Aika kiireellinen, harmikseni. En juuri muuta ehdi. Sentään lounaalla Elitessä, kun se on lähellä.

Aamukiire on minulle erityisen vastenmielinen asia. Jos jostakin niin kiireestä olen kärsinyt koko työurani. Aamut pitäisi voida käyttää hyödyllisemmin kuin hosumiseen. Pitäisi voida herätä hitaasti, ottaa vielä torkut, toisetkin torkut, venytellä, viivytellä, valua hitaasti unesta valveille, mietiskellä, unelmoida, haaveilla, fantasioida vaikkapa eroottisia ajatuksia. Työpäivästä tulisi tehokas.

Kirjoittamisenkin pitäisi olla hidasta, mietiskelevää. Olen kyllä joskus opetellut kymmensormijärjestelmän, mutta en useinkaan käytä sitä. Siitä tulee heti ikävä kiireen tunnelma. Hidas, mietiskelevä kirjoittaminen sujuu nautiskellen kahdella tai kolmella sormella. Sihteerit, sellaiset tehopakkaukset kuin neiti B. kirjoittavat kymmenellä.

Jos oikein kunnolla riehaannun ajattelemaan, saan tekstistä tiiviimpää. Mutta se ei ole kannattavaa, jos palkka maksetaan sivumäärän mukaan. Asiantuntijateksteissä usein näin tehdään. Kannattaisi siis lörpötellä joutavia, olla monisanainen, venyttää yksinkertaista sanottavaa, suosia toistoa. Minä kuitenkin viekkaana miehenä asetin vaatimukseksi urakkapalkan, joten voin rauhallisin mielin kirjoittaa tiiviin ja laadukkaan promemorian.

Olen siis pitkän tauon jälkeen palannut entiselle työpaikalleni tämän projektin ajaksi. Siellä on ikiaikainen houkutus tallella. Sen nimi on Tupakkahuone. Vaikka en enää itse poltakaan, sinne on silti hauska mennä tuttujen juttuja kuuntelemaan. Erityisen kiinnostavia ovat juorut. Niiden erikoismestari on palkanlaskija, rouva N. Hän on selvillä kaikesta kiinnostavasta, erityisesti niistä joista pappi käyttäisi nimitystä "haureus". Pappeja siellä ei kuitenkaan ole, vain yksi entinen suntio. Hän vain kuuntelee, ei kommentoi. Se on viisas asenne. Kaikessa on hyvä olla vähäsanainen, niin puheessa kuin kirjoituksessa.

Historian hämärään

Luulen, että olen nähnyt Kalle Holmbergin ohjauksia enemmän kuin kenenkään muun. Melkein kaikista olen pitänyt, monista suorastaan haltioitunut. Ja se on paljon sanottu näin lauhkealta mieheltä kuin minä.

Yksi ohjaus jäi kuitenkin näkemättä, ja se harmittaa vieläkin, yli 50 vuotta jälkeenpäin: Lapualaisooppera Helsingin ylioppilasteatterissa 1966. Olin silloin jyväskyläläinen koulupoika. Ei ollut tietoa tällaisista tapahtumista.

Ensimmäisen kerran näin Holmbergin Jyväskylän kadulla kesällä 1970. Tunsin heti. Hän käveli ohitseni Aren kulmalta Kauppakadulle. Minulla oli sama suunta. Seurasin muutaman askeleen perässä. Hänellä oli vaaleat samettihousut, leveä musta vyö, sininen lyhythihainen paita ja olkalaukku. Suunta oli kohti yliopistoa. Sinne minäkin olin menossa. Kävelyvauhti oli epätavallisen ripeä. Illalla yliopiston juhlasalissa esitettiin hänen ohjaamansa "Saaren vangit". Illalla koko seurue ilmestyi Ylä-Ruthin kapakkaan. Kuinka sattuikaan, että siellä minäkin seuralaiseni kanssa. Teatteriseurue istui nurkkapöydässä, minä keskellä pyöreässä pöydässä, jonka yläpuolella on jokin  tuuletushormi. Siitä näki teatteriseurueen meininkiä esitysjännityksen lauettua.

Sen jälkeen olen nähnyt Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa, samoin Aleksis Kivi ja Kuningas Lear. Savonlinnassa olen nähnyt Ratsumiehen ja Punaisen viivan, Pyynikillä Tuntemattoman sotilaan ja Akselin ja Elinan, Helsingin kaupunginteatterissa Berliini järjestyksen kourissa, Tartuffe ja Riivaajat.

Television Rauta-aika tuli tietysti katsotuksi, uusinnat myös. Yksityiselämän käänteitä olen seurannut kirjoissa ja muutenkin. Kiihkeän ja vimmaisen miehen tiessä on ollut käänteitä.

Ja olihan vielä Kom-teatterin Kullervo Suvilahden voimalassa, hirveässä pakkasessa, joka meinasi kerta kaikkiaan tappaa kävelijän Sörnäisten rantatielle. Tämän esityksen julisteen kaivan nyt erille suuresta teatterijulistekokoelmastani valokuvattavaksi molemmin puolin ja liitettäväksi tähän.

Kalle Holmbergin kuolema on käännekohta. Taas yksi aikakausi häipyy historiaan, minulle äärettömän tärkeä aikakausi. On suuri suru.