Toisen vastuulla

Kun ensimmäistä kertaa pääsin kapakkaan, olin 16-vuotias. Ovella portsari kysyi papereita, vaikka tunsi minut. Olin hyvin valmistautunut, sillä olin lainannut täysi-ikäiseltä kaverilta teinikortin.

Ei siinä ongelmia tullut. Portsari vain totesi, että oletkos nimeä vaihtanut ja viittasi kädellään menemään peremmälle.

Tämä tapahtui Ruthin kapakassa Jyväskylässä kesällä 1967. Kapakka sijaitsee yliopiston portilla Sohvin krouvia vastapäätä. Sitä on kutsuttu myös nimillä Yla-Roth ja Sivukirjasto.

Ei taida olla kapakkaan pääsy alaikäisille yhtä helppoa nykyään. Näin luulen, en tiedä.

Riittäähän näitä, väärällä nimellä esiintyjiä, viihteessä varsinkin. Jotkut jopa kirjoittavat blogeja väärällä nimellä, näin on minulle kerrottu. Sellainen on mielestäni törkeää puskista huutelua, kun ei uskalleta omalla nimellä seisoa sanojensa takana. Suosittelen, että sellaiset jätetään lukematta.

Sitten ovat vielä väärät tuotemerkit. Osa on väärennöksiä, kuten Aarnion pallotuolin kopiot. Kerran kauan sitten Istanbulissa kohtasin  kaupustelijoita, jotka tulivat myymään minulle vaatetavaraa. Oli halpaa merkkituotetta, maailmankuuluja merkkejä. Ostin yhden T-paidan. Siinä oli tuttu logo ja varmistajafirman nimi: "Abibas". Kyllä, juuri näin, tässä ei ole näppäilyvirhettä. Painotyössä tarpeelliset pelikuvan hahmotukset ovat tunnetusti vaikeita, erityisesti luki-häiriöisille.

"Synti toisen vastuulla kuulostaa huijaukselta", kirjoitti Pentti Haanpää kuvatessaan kirkonmenoja ja papin julistamaa syntien anteeksi saamista kristinuskon lunastusopin mukaisesti kirjassa Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Sitä sopii kyllä miettiä.

Kuvassa syntiä toisen vastuulla tekee taiteilija Salvador Dali.

Terapian tarpeessa?

Minulle ilmeisesti vähän naureskellaan. Ei vaivauduta aina edes menemään selän taakse vaan sitä tapahtuu ihan edessäkin.

Syynä on yksi fobiani. Sitä nimitetään bakteerikammoksi. Se ilmenee usein toistuvana käsien pesuna.

En ole vakuuttunut, että kyseessä on fobia, liioittelu. Minusta se on pysynyt ihan kohtuuden rajoissa. Muutamat muut näyttävät olevan eri mieltä.

En oikein onnistu aloittamaan ruokailua pesemättä käsiä. Jos olen käynyt ulkona, vaikkapa kaupassa, pesen kädet kotiin tultuani. Jos olen kätellyt ihmisiä, pesu kuuluu asiaan.

Ei tämä aina ole ollut näin. Lisääntynyt peseminen alkoi noin neljä vuotta sitten, kun jouduin käymään kuukausikaupalla lähes päivittäin sairaalassa katsomassa kuolemansairasta lähisukulaista. Sairaalan käytävillä oli käsidesipulloja ja kehotus niiden käyttämiseen.

Silloin huomasin, että flunssat vähentyivät. Olen vuosikymmenet ollut taipuvainen sairastumaan monta kertaa vuodessa kunnon flunssakuumeeseen. Ja nyt tuli talvi, jolloin kuumetauti iski vain yhden kerran.

Sama on jatkunut. Nyt päättymässä olevana talvena en ole saanut yhtään flunssaa.

Käsien pesustako se onkin ollut kiinni? Vai tarvitsenko enemmänkin terapiaa?

Maalla kesäkodissani en pelkää ollenkaan pöpöjä. Kädet saavat vapaasti kaivautua puutarhamultaan. Liiat ravat toki pesen pois, mutta siihen en käytä mitään käsidesiä. Pelkkä järvivesi riittää. Siinä on luonnollisen puhtauden tuntu.

Mutta muualla yritän olla tarkka. Yritän olla koskettelematta turhaan. Se ei ole ihan helppoa, sillä kaikenlaisia houkutuksia tulee vastaan.

Taidematka Pirkanmaalle

Olen ollut viikonloppuna matkoilla kaukana periferiassa, siis Tampereen takana. Sellainen on harvinaista, olenhan pysytellyt koko talven kiltisti Helsingissä, mitä nyt pikkuisen olen käynyt kurkistamassa Espooseen, Vantaalle ja Raaseporiin. Niissä en viihtynyt, joten tulin kiireesti kotiin Töölöntorille.

Pirkanmaalla sen sijaan viihdyin. Matkan syy oli taide. Vaikea kuvitella, mikä muu saisi minut liikkeelle niin kauas ja vieläpä viihtymään kaksi päivää.

Olen kuullut kauttaaltaan ylistäviä kommentteja ystäviltäni ja tuttaviltani, jotka ovat ennen minua käyneet katsomassa Anselm Kieferin näyttelyä Gösta Serlachiuksen museossa Mäntässä. Nyt näyttely on loppumaisillaan. Siksi oli vähän kuin ajolähtö pohjoiselle Pirkanmaalle. Matkaa oli noin 240 km.

Täytyy myöntää, että kannatti lähteä. Näyttely Serlachius-museon uudessa paviljongissa oli vaikuttava, yksi kaikkien aikojen vahvimmista näyttelykokemuksistani. Tällaista elämystä ei usein kohtaa.

On mahdotonta yrittää sanoin kuvailla jättiläismäisiä teoksia ja niiden sisältöä. Liitän loppuun linkin, josta voi katsoa näyttelyn kuraattorin esittelevän puheenvuoron Kieferin taiteesta (kesto 16 min). Googlen kuvahaulla löytää lisää kuvia näyttelystä, vaikkapa hakusanoilla "Kiefer Mänttä".

Jos blogin lukijalla herää kiinnostus, nyt on kiire. Näyttely on viimeistä päivää auki sunnuntaina 24. huhtikuuta. Videon voi katsoa  täältä.