Voittamisen makeus

Väittävät, että kilpailemisvietti on ominaista ihmisluonteelle. En usko. Ei ainakaan minulle.

Väitän, että minulta puuttuu kilpailemisvietti kokonaan. On aina puuttunut. En ole osallistunut urheilukilpailuihin, paitsi ihan lapsena seiväshyppyyn naapurin poikien kanssa. Siinäkin tuli aina tasapeli. Kesäkodissa heitämme kuulaa naapurin ukkojen kanssa saunan jäähdyttelytauolla, mutta siinäkin tulos on ihan yksi ja sama. Kaikki heitot epäonnistuvat, kenellä lipsahti jalka, kenellä sormi, kenellä oli vastatuuli. Kisa loppuu yleensä siihen, että joltakulta - yleensä minulta - kuula karkaa nokkospöheikköön, joten kisa pitää keskeyttää.

Mutta sitten on toisenlaisia kilpailuita, joihin olen oppinut osallistumaan.

Niitä tyrkytetään netissä. Vastaa kyselyyn niin voit voittaa. Osallistu arvontaan. Vastaajien kesken arvotaan palkintoja. Joka kymmenes arpa voittaa. Kerran voitin Mark Twainin kirjoittaman kirjan. Siihen piti vastata oikein yhteen kysymykseen.

Tänään vastasin postin lähettämään ystävänpäivän kyselyyn. Siitä voi voittaa postimerkkejä. Eilen vastasin vakuutusyhtiön kyselyyn. Siitä voi voittaa paloruiskun.

Viimeksi voitin arpajaisista kynsileikkurin. Posti toi sen kotiin, kun ilmoitin arvan numeron ja osoitteeni. Kerran voitin naisten puvun. Kerran voitin kotelollisen kyniä.

Arpa taitaa olla minulle suosiollinen. Kannattaa siis jatkaa. Ties vaikka joskus kävisi niin onnellisesti kuin kuvassa.

Kirkonkylän kioskilla

Kun piparipussin viimeisetkin muruset on syöty, joutuu myöntämään, että joulu on peruuttamattomasti ohi. Onneksi ja pelastukseksi on runebergintorttujen aika. Ilman niitä iltapäiväkahvit muuttuisivat kertarysäyksellä liian askeettisiksi.

Tosin kaupan Fazerin tortut tuntuvat kovin kuivakkailta. Päällystettä ei riitä antamaan makua jokaiseen lusikalliseen. Charlotta saattaisi olla parempaa, mutta sitä ei kaupassa ollut.

Iltapäivän kahvikekkereitä varten kävin marketissa ostamassa vieraille tarjottavaksi karjalanpiirakoita ja voipullia, molempia kymmenen. En ollenkaan pidä sellaisesta itsepalvelusta, mitä marketissa pitää leivonnaisten kanssa tehdä.

Siellä on iso läpinäkyvä muovikotelo täynnä tavaraa, pitkävartiset pihdit ketjulla kiinni ja vieressä paperipusseja. Pihdeillä kerätään leivonnaisia yksi kerrallaan ja tipautetaan pussiin. Lopuksi pussi pistetään vaa´alle ja punnitaan.

Se on hankalaa puuhaa. Pullat meinaavat pudota pihdeistä. Tekisi mieli napata pullat kotelosta sormin, mutta ei kehtaa. Joku voisi huomata. Olisiko se muka oikeasti siivotonta? Ihan hyvin se onnistuisi niin, ettei hipaisekaan muihin kuin niihin omiin pulliinsa.

Jotenkin alan yhä enemmän arvostaa lapsuuteni ajan kauppaliikkeitä. Siellä oli myyjänä naapurissa asuva isokokoinen Elsa. Hän pisti pussiin kaiken pyydetyn. Hän mittasi maidon asiakkaan omaan kannuun. Hän pisti kahvipavut koneeseen, joka jauhoi ne pussiin. Hän kääri irtoleikkeleet käärepaperiin. Hän otti valkoisen takkinsa rintataskusta lyijykynän, repäisi käärepaperin nurkasta lapun ja kirjoitti siihen ostosten hinnat ja laski ynnälaskun.

Vieressä oli kioski. Siellä Hilkka oli myymässä, ja valikoima oli monipuolinen: eskimopuikkoja, sitruunasoodaa, kinuskipaloja, nallekarkkeja, hopeatoffeeta, neekerinsuukkoja, lakritsipiippuja. Ja ukoille pilsneriä. Ja tädeille kahvia ja pullaa, Hilkan itsensä leipomaa.  Mitäpä muuta elämässä olisi voinut tarvita?

Yhdet häät ja neljät hautajaiset

Kirjoitus ei käsittele mainiota englantilaista romanttista elokuvakomediaa, vaikka nimi on sama.  Eri tilaisuuksien lukumäärässä saattaa olla jotain pientä epätarkkuutta. Aiheena ovat minun itseni lähimenneisyyden ja lähitulevaisuuden tapahtumat.

Viime kesän lopulla kuoli läheinen ystäväni Tukholmassa. Rintasyöpä vei. Ystävyys alkoi jo lukioiässä. Pääsin tapaamaan häntä sairaalassa, kun mitään ei ollut enää tehtävissä. Toiveikkaana kuitenkin piti esiintyä. Kohteliaisuuskoodi päällä loppuun asti. Tekee tilanteen helpommaksi, vaikka molemmat tietävät teeskentelevänsä.

Joulun alla kuoli lapsuudenystäväni Sirpa Keski-Suomessa. Kontakti oli katkennut jo puoli vuosisataa sitten. Kuulin tapahtumasta sattumalta. Kuvassa kesänaapureitteni lapsilla oli vielä elämä edessään. Ei voi aavistaa, että Sirpa (vas.) sairastuu vakavasti jo nuorella iällä ja joutuu elämään suuren osan aikuiselämästään sairaalassa.  Ei voi aavistaa, että Tuomas (keskellä) ajaa itsensä humalassa kuoliaaksi vähän yli kolmenkymmenen iässä.  Ei voi aavistaa, että Tapani valmistui opettajaksi ja asuu tietojeni mukaan jossakin Etelä-Suomessa.

Tuttu taiteilija kuoli toissapäivänä. Tämän tiedon luin eilen nettiuutisista, tämän aamun lehteen ei se vielä ehtinyt. Kuoleman on täytynyt tapahtua aivan suorilta jaloilta, sillä viimeksi kun näin hänet, hän oli täydessä terässä, suorastaan villi virne naamallaan uusista ideoista. Joku viisas on sanonut, että tällainen kuolema on onnellisin, kun ei joudu kitumaan. Olen samaa mieltä.

Neljäs kuolema on vielä edessä mutta lähellä, jos lääkäriin on uskomista. Tämä selvisi viime viikolla. Vanhus makasi sairaalassa puolitajuttomana mutta äänekkäästi valittavana. Lääkitykset oli lopetettu, vain kipulääkitys jäi jäljelle. Rohkenen epäillä, että kipulääkitys ei ollut riittävä, niin pahalta näytti. Yritin tavoitella lääkäriä, mutta sellaista ei sairaalasta löytynyt. Sinne jäi vanha mies kitumaan. Kauankohan kestää.

Se on tämä minun kuudenkympin ylittänyt ikäni, joka näköjään muuttaa painopisteen ilon juhlista surun juhliin.

Ihmisiä kaatuu ympäriltä, vanhempia mutta myös nuorempia. Paljonkin nuorempia. Vauvoja ei lähipiirissäni ole viime aikoina syntynyt ollenkaan.

Ai niin, ne yhdet häät. Ne tulevat ensi kesänä. Niistä kirjoitin jo aiemmin (täällä) .