Kirkonkylän kioskilla

Kun piparipussin viimeisetkin muruset on syöty, joutuu myöntämään, että joulu on peruuttamattomasti ohi. Onneksi ja pelastukseksi on runebergintorttujen aika. Ilman niitä iltapäiväkahvit muuttuisivat kertarysäyksellä liian askeettisiksi.

Tosin kaupan Fazerin tortut tuntuvat kovin kuivakkailta. Päällystettä ei riitä antamaan makua jokaiseen lusikalliseen. Charlotta saattaisi olla parempaa, mutta sitä ei kaupassa ollut.

Iltapäivän kahvikekkereitä varten kävin marketissa ostamassa vieraille tarjottavaksi karjalanpiirakoita ja voipullia, molempia kymmenen. En ollenkaan pidä sellaisesta itsepalvelusta, mitä marketissa pitää leivonnaisten kanssa tehdä.

Siellä on iso läpinäkyvä muovikotelo täynnä tavaraa, pitkävartiset pihdit ketjulla kiinni ja vieressä paperipusseja. Pihdeillä kerätään leivonnaisia yksi kerrallaan ja tipautetaan pussiin. Lopuksi pussi pistetään vaa´alle ja punnitaan.

Se on hankalaa puuhaa. Pullat meinaavat pudota pihdeistä. Tekisi mieli napata pullat kotelosta sormin, mutta ei kehtaa. Joku voisi huomata. Olisiko se muka oikeasti siivotonta? Ihan hyvin se onnistuisi niin, ettei hipaisekaan muihin kuin niihin omiin pulliinsa.

Jotenkin alan yhä enemmän arvostaa lapsuuteni ajan kauppaliikkeitä. Siellä oli myyjänä naapurissa asuva isokokoinen Elsa. Hän pisti pussiin kaiken pyydetyn. Hän mittasi maidon asiakkaan omaan kannuun. Hän pisti kahvipavut koneeseen, joka jauhoi ne pussiin. Hän kääri irtoleikkeleet käärepaperiin. Hän otti valkoisen takkinsa rintataskusta lyijykynän, repäisi käärepaperin nurkasta lapun ja kirjoitti siihen ostosten hinnat ja laski ynnälaskun.

Vieressä oli kioski. Siellä Hilkka oli myymässä, ja valikoima oli monipuolinen: eskimopuikkoja, sitruunasoodaa, kinuskipaloja, nallekarkkeja, hopeatoffeeta, neekerinsuukkoja, lakritsipiippuja. Ja ukoille pilsneriä. Ja tädeille kahvia ja pullaa, Hilkan itsensä leipomaa.  Mitäpä muuta elämässä olisi voinut tarvita?

Yhdet häät ja neljät hautajaiset

Kirjoitus ei käsittele mainiota englantilaista romanttista elokuvakomediaa, vaikka nimi on sama.  Eri tilaisuuksien lukumäärässä saattaa olla jotain pientä epätarkkuutta. Aiheena ovat minun itseni lähimenneisyyden ja lähitulevaisuuden tapahtumat.

Viime kesän lopulla kuoli läheinen ystäväni Tukholmassa. Rintasyöpä vei. Ystävyys alkoi jo lukioiässä. Pääsin tapaamaan häntä sairaalassa, kun mitään ei ollut enää tehtävissä. Toiveikkaana kuitenkin piti esiintyä. Kohteliaisuuskoodi päällä loppuun asti. Tekee tilanteen helpommaksi, vaikka molemmat tietävät teeskentelevänsä.

Joulun alla kuoli lapsuudenystäväni Sirpa Keski-Suomessa. Kontakti oli katkennut jo puoli vuosisataa sitten. Kuulin tapahtumasta sattumalta. Kuvassa kesänaapureitteni lapsilla oli vielä elämä edessään. Ei voi aavistaa, että Sirpa (vas.) sairastuu vakavasti jo nuorella iällä ja joutuu elämään suuren osan aikuiselämästään sairaalassa.  Ei voi aavistaa, että Tuomas (keskellä) ajaa itsensä humalassa kuoliaaksi vähän yli kolmenkymmenen iässä.  Ei voi aavistaa, että Tapani valmistui opettajaksi ja asuu tietojeni mukaan jossakin Etelä-Suomessa.

Tuttu taiteilija kuoli toissapäivänä. Tämän tiedon luin eilen nettiuutisista, tämän aamun lehteen ei se vielä ehtinyt. Kuoleman on täytynyt tapahtua aivan suorilta jaloilta, sillä viimeksi kun näin hänet, hän oli täydessä terässä, suorastaan villi virne naamallaan uusista ideoista. Joku viisas on sanonut, että tällainen kuolema on onnellisin, kun ei joudu kitumaan. Olen samaa mieltä.

Neljäs kuolema on vielä edessä mutta lähellä, jos lääkäriin on uskomista. Tämä selvisi viime viikolla. Vanhus makasi sairaalassa puolitajuttomana mutta äänekkäästi valittavana. Lääkitykset oli lopetettu, vain kipulääkitys jäi jäljelle. Rohkenen epäillä, että kipulääkitys ei ollut riittävä, niin pahalta näytti. Yritin tavoitella lääkäriä, mutta sellaista ei sairaalasta löytynyt. Sinne jäi vanha mies kitumaan. Kauankohan kestää.

Se on tämä minun kuudenkympin ylittänyt ikäni, joka näköjään muuttaa painopisteen ilon juhlista surun juhliin.

Ihmisiä kaatuu ympäriltä, vanhempia mutta myös nuorempia. Paljonkin nuorempia. Vauvoja ei lähipiirissäni ole viime aikoina syntynyt ollenkaan.

Ai niin, ne yhdet häät. Ne tulevat ensi kesänä. Niistä kirjoitin jo aiemmin (täällä) . 

Ikiliikkujaa suunnittelemassa

Muistan lapsuudestani miehen, joka suunnitteli ikiliikkujaa.

Hän tuli tutuksi äitini kautta. Äitini oli ammatiltaan sihteeri ja siten taitava konekirjoittaja. Hän hankki lisäansioita kirjoittamalla ihmisille näiden pyytämiä tekstejä. Tämä keksijänero oli yksi asiakkaista. Hänelle äiti kirjoitti patenttihakemuksia. Pikkupoikana en tietenkään ymmärtänyt, mitä patentti tarkoittaa.

Oli niitä erikoisia keksintöjä muitakin kuin ikiliikkuja. Yksi jäi erityisesti mieleeni. Se oli liikkuva navetta. Muistan lukeneeni selostuksen tästä ihmeestä. Jotenkin sen navetan oli tarkoitus liikkua kiskoilla pitkin peltoa. Lannoitteet saivat siinä jäädä sille sijalleen, missä syntyivät. Muistan senkin, että esittely tästä ihmeestä oli tarkoitus lähettää myös Neuvostoliiton pääministeri Hruštšoville. Systeemi sopisi hyvin kolhoosiin. En tiedä, lähtikö kirje.

Ikiliikkujan idea oli sellainen, että siinä hieman pesäpalloa pienempi rautakuula pyörii vinoa ränniä pitkin ja putoaa reiästä. Putoaminen osuu eräänlaiseen keinulautaan, joka kuulan painosta painuu nopeasti alas ja samalla heittää toisessa päässä olevan edellisen kuulan sinne ylemmälle rännille. Siinä keinulaudassa oli viskausta tehostamassa jotain vipuvarsia, ja jousi palautti keinulaudan takaisin alkuasentoon ennen kuin seuraava kuula putosi.

Siitä sen ikiliikkeen oli tarkoitus syntyä: kuula putoaa ja samalla vippaa edellisen kuulan ylös, ja näin putoilu jatkuu, loputtomasti.

Olen muistavinani, että vekotin oli pikkuista vaille valmis silloin kun sen näin. Jotain säätöjä vipuvarsiin ja jousiin piti vielä tehdä, samoin rännin ja keinulaudan pituuksiin ja kallistuskulmiin. Mutta sitten kävi niin ikävästi, että keksijä kuoli. Ilmeisesti homma jäi kesken, sillä en ole kuullut ikiliikkujan olemassaolosta.

Jonkinlainen modernisoitu malli perinteisestä pontikkapannusta oli tällä keksijällä myös koekäytössä. Muistelen kuulleeni puhetta, että laajamittainen tuotetestaus olisi vaikuttanut äkkikuolemaan.

Minulla on siis kirkkaassa näkömuistissa pikkuista vaille valmiin ikiliikkujan prototyyppi. Väistämättä nousee ajatuksiin, rupeaisinko viemään kehitystyön valmiiksi. Sitten hakisin sille patentin. On sitä patentteja turhemmillekin keksinnöille saatu. Kuvassa yksi sellainen.