Halpuuttamista ja reiluuttamista

Kielikello-lehti pysyy ajan tasalla. Vuoden viimeisessä numerossa esiteltiin taas vuoden uudissanat.

Listalle pääsevät vuoden mittaan vakiintuneet sanat, jotka puuttuvat nykysuomen sanatietokannasta. Osa sanoista on täysin uusia, osa vanhoja sanoja uudessa merkityksessä ja osa vanhojen ja uusien sanojen yhdistelmiä.

Eivät nuo listan sanat kovin uusilta tunnu, enimmäkseen. Sanakirjasta ne kuitenkin puuttuvat. Ne ovat siis vakiintuneet ja tulleet tutun tuntuisiksi hyvin nopeasti. Kieli muuttuu niin että emme huomaakaan. Aika paljon siinä on nyt uutta politiikan sanastoa. Hyvä että edes tältä osin politiikka uudistuu. Vatulointi, iterointi, pakkolaki, puna-viherkupla, halpuuttaa, tuottavuushyppy, ässähallitus...

Tässä vuoden lista. Sen on koostanut Kielitoimiston  sanakirjan toimitusryhmä yhdessä Riitta Erosen ja Raija Moilasen kanssa.

  

Lisään perään vielä "Kuukauden uudissanoja" edellisiltä vuosilta. Julkaisija on siis Kotimaisten kielten keskus.

Jos listalla olevan sanan merkitys on blogin lukijalle epäselvä, selityksen voi hakea Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilta osoitteesta

www.kotus.fi   Sieltä löytyy linkkejä myös moneen muuhun hyödylliseen kieliosoitteeseen, kuten  Isoon kielioppiin ja Suomen murteiden sanakirjaan.

Kaikki vuoden uudissanat eivät tietenkään ole tähän liittämilläni listoilla. Niitä on paljon enemmänkin. Yksi pysäyttävimmistä löytyi, kun selailin kuukauden sanoja. Elokuun 2015 sana oli "aavepyörä".

Sen selitys kuuluu näin: "Liikenteessä kuolleen pyöräilijän muistoksi turmapaikalle sijoitettu valkoinen pyörä. Nimityksiä myös "haamupyörä" ja "muistopyörä".

Liitän kuvaksi tässä melko lähellä kotiani Mannerheimintien ja Tukholmankadun ja Lääkärikadun risteyksessä olevan aavepyörän. Koskettavaksi sen teki äskettäin saamani tieto, että tunsin tapaturman uhrin, en läheisesti mutta kuitenkin. Turma tapahtui jo kesällä, mutta aavepyörä on paikalla vieläkin Tullinpuomin eli Töölöntullin aukion laidalla. Uudissana kuvaa hyvin ajatuksen ydintä.

Pysähtynyt aika

Kiertelin joulumarkkinoilla. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin.

Senaatintorilla kojut olivat suorissa riveissä. Kun Aleksanterinkadun puolelta saapui torille, oikeassa laidassa oli enimmäkseen ruokakojuja: juustoja, saaristolaisleipää, makeisia, savukalaa, kalakukkoja... Kauppa näytti käyvän vaikka ilta oli jo pitkällä. Turisteja oli yllättävän paljon - tai ainakin turistin näköisiä. Japanilaisen näköiset valokuvasivat tietysti itseään selfie-kepin avulla kojujen edessä. Varmaankin eksoottinen kokemus. Valtioneuvoston linnan edessä oli karuselli, ihan sellainen iso ja vilkkuvaloinen kuin huvipuistoissa. Hyvä sijainti karusellille. En silti mennyt ajelulle. Nollakeli eikä minulla ollut pipoa eikä hansikkaita. En ole vielä siirtynyt sillä tavalla talviaikaan.

Itse asiassa etsin kojua, josta voisin ostaa villasormikkaat, mutta sellaista en löytynyt. Yliopiston päärakennuksen edessä oli aidattu "Anniskelualue". Se on ilmeisesti osa yliopiston uutta selviytymisstrategiaa, kun opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) on viemässä yliopistolta suuren osan rahoituksesta. Yrittävät vielä siellä rimpuilla, opiskelijathan ovat tunnetusti janoista väkeä, ehkä professorit myös. Anniskelualue ei kuitenkaan näyttänyt erityisen menestyvältä, mutta iltahan oli vielä nuori. Minäkään en mennyt sinne, pipo ja hanskat olisivat ehkä tässäkin muuttaneet asenteen suopeammaksi.

Kierrokseni jatkui vanhalle ylioppilastalolle, Wanhalle. Siellä oli lämmintä, liiankin. Ja ahdasta, sillä joulumyyjäiset vetävät väkeä. Wanha on minulle muistojen paikka. Siellä vietin nuorena paljon aikaa.

Juhlasalissa olen käynyt katsomassa vaikka mitä ohjelmaa, teatteria, konsertteja, keskusteluja, esitelmiä, happeningkejä, näyttelyitä. Kuppilassa olen istunut pitkää iltaa kavereiden kanssa. Yläkerrassa on hieno musiikkisali kuuluisine maalauksineen ja Ylioppilasteatterin studio. Jo pelkät portaat ala-aulasta yläkertaan ovat täynnä muistoja. Jotenkin tuntui, että muistan jopa näiden vanhojen portaiden kulumat ja lohkeamat ulkoa. Samoin kellariin eli vessaan vievät portaat.

Nyt ei ole enää kuppilaa eikä kai oikein mitään muutakaan. Paikka on annettu kaupalliselle toimijalle, ja sellainen tunnetusti pilaa kaiken. Joulumyyjäiset sentään jatkuvat. Vanhan hippiajan henki leijui taas jotenkin jännittävästi kojumyyjien yllä: monenlaista taiteilijaa oli siellä myymässä käsityötuotteitaan, keramiikkaa, koruja, luonnonväreillä maalattuja tekstiilejä ja lankoja, käsitöitä, huovutuksia...

Ostinko mitään kierroksellani vai tarkkailinko vain?

Ostin toki. Purkillisen hunajaa. Purkillisen sinappia. Villasukat. Nipun taidepostikortteja. Saaristolaisleivän. Ja ihan viime hetkellä jo ulos lähtiessäni huomasin kojun, jossa myytiin villasormikkaita. Nyt olen siis hyvin varustautunut, jos sattuisi talvi tulemaan. Ei siltä kyllä näytä.

Päihtykää

Kun otin kirjan hyllystä, sen välistä tipahti kirjekuori.

Ei siinä mitään outoa ollut. Useinhan minulla kirjojen välistä tipahtelee kaikenlaista, lehtileikkeitä, muistiinpanoja, monisteita. Olen tipahteluun aikojen myötä jotenkin vaistomaisesti oppinut varautumaan, joten onnistuin sieppaamaan kirjekuoren ennen kuin se pääsi putoamaan lattialle.

Kirjekuoria ei kuitenkaan kirjojeni välistä usein tipahtele. Mikä kumma? Heti piti avata kuori ja katsoa.

Siellä oli käsin kirjoitettu kutsu juhlimaan. Käsiala oli tuttu. Tarjolla olisi viiniä, ruokaa, saunomista, musiikkia. Päivämäärä kertoi ajankohdan: toukokuu 1975. Allekirjoitus: Simo.

Kutsukirjeen lopussa oli pitkä sitaatti:

"Päihtykää  

Tulee aina olla päihdyksissä. Siinä kaikki: vain siitä on kysymys. Jotta ette tuntisi Ajan hirveätä taakkaa, joka murskaa teiltä olkapäät ja
painaa teidät maata päin, teidän tulee päihtyä kaiken aikaa.  

Mutta mistä? Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan, mutta päihtykää. Ja jos joskus palatsin portailla, ojanpientareen vihreällä nurrmikolla, huoneenne synkässä yksinäisyydessä heräätte päihtymyksen laskeuduttua tai hävittyä, kysykää tuulelta, aalloilta, tähdeltä, linnulta, kellolta, kaikelta katoavalta, pyörivältä, laulavalta, puhuvalta kysykää, mikä aika on. Ja tuuli, aalto, tähti, lintu, kello vastaavat: On aika päihtyä. 

Jotta ette olisi Ajan piinaamia orjia, päihtykää lakkaamatta. Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan."

Simo oli hyvä ystäväni, kirjallisuuden opiskelija ja putkiasentaja. Tutustuimme, kun tavoittelimme samaa tyttöä, olimme vähän kuin kilpakosijat Truffaut´n elokuvassa Jules ja Jim.  Kumpikaan meistä ei saavuttanut lopullista voittoa, mutta minä taisin menestyä paremmin.

Kyllä minä muistan, että Simon kutsua kuuntelin tarkalla korvalla. Kaikkea kolmea siellä oli yllin kyllin.

Simo oli omalaatuinen hurmahenki, äärettömän innostunut kaikista noista sitaatin lopussa mainituista kolmesta, mutta yhdestä niistä vähän turhankin paljon. Sen myötä idealistin valo sammui jo vuosia sitten. Ei se siltä osin Simolle itselleen hyvä neuvo ollut.

Kirje oli piilossa täsmälleen oikean kirjan välissä. Täältä kirjeen sitaatti löytyy:

Charles Baudelaire. Pariisin ikävä, suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo (Le Spleen de Paris - 1869)