Sopeudutko joukkoon?

Istuttiin iltaa ja mietittiin elämän absurdia olemusta. Kaikki tunsivat, että oikeastaan pitäisi olla aivan toisenlainen.

Kukapa meistä ei olisi joskus tuntenut olevansa väärässä paikassa, ikään kuin muukalainen kaltaistensa keskellä.

Minä ihmettelin, miksi kaikkialla kuuluu valitus kamalasta vuodenajasta. On pimeää, synkkää, märkää. Olenko minä ainoa, joka ei valita? Minusta tämä on vuoden kiertokulun parasta aikaa. Minusta on silkkaa nautintoa kierrellä kävellen kaupungilla hämärässä tihkusateessa. Nautintoa täydentää, jos osuu johonkin syrjäkadun kuppilaan, johon voi poiketa kahville.

Heti kun tulee kunnon talvi, tunnelma menee pilalle. Käy niin kuin Muumipeikolle, joka "Taikatalvessa" vahingossa herää talviuniltaan ja joutuu valkoiseen, kylmään talvimaailmaan, jossa Muumilaakson tutut säännöt ja arvot eivät päde. Koko paikka on muuttunut oudoksi ja vihamieliseksi.

Entinen sihteerini neiti B. on tunnetusti kaikin puolin sopeutumatonta sorttia. Hän osaa olla itse ilkimys, kun sille päälle sattuu, ja hän provosoi tahallaan. Rasti ruutuun -blankettien täyttäminen on hänen provosointitaitojensa riemujuhlaa.

Hän kertoi äskettäin jossain viranomaisissa riitautuneensa lomakkeen puutteellisista vaihtoehdoista. Vaihtoehtoina olivat tavanomaiset naimisissa / avoliitossa / naimaton / eronnut / leski. Hän ei suostunut pistämään rastia ruutuun minkään näistä kohdalle. Olisi pitänyt olla ruutu ja vaihtoehto / parisuhdelain syrjinnän uhri. - Asiasta ei päästy yksimielisyyteen, vaikka viraston päällikönkin kanssa neuvoteltiin.

Entinen kollegani neiti K.  kertoi menneensä omansorttisuudessaan mahdottomuuksiin. Hän siirtyi muutama vuosi sitten vegaaniksi ja lopetti kaiken sosiaalisen median käytön. Säästyvän ajan hän käyttää vesivärimaalaamiseen, lukemiseen ja vapaaehtoistyöskentelyyn vanhusten ja kehitysmaiden hyväksi. Oli kuulemma ystäväpiiri vaihtunut melko suurelta osin - parempaan suuntaan - kun eivät illat enää kuluneet peukutuksiin kissavideoille.

Minä en näin äkkijyrkkiin muutoksiin ole taipunut. Syynä taitaa olla tuo ikä, joka ei ole enää suotuisa kovin notkeille muutoksille. Syön usein kalaa ja harvoin lihaa, kesällä jopa grillimakkaraakin. Olen edelleen sosiaalisessa mediassakin ja peukutan jopa kissavideoita. Ja välillä yritän kirjoitella näitä blogejakin. Jo seitsemättä vuotta.

Se on varmaan se ympäristön yhdenmukaistava paine.

Historian hämärästä

Suoritin arkeologisia kaivauksia työpöytäni laatikoihin. Tein hämmästyttävän löydön.

Varttuneessa iässä olevat lukijat saattavat tunnistaa kapineen. Nuoremmille se on varmaankin outo jäänne esihistorialliselta ajalta.

Vehkeen nimi on laskutikku. Ihan ehjänä laskutikkuni ei ole hautakammiossaan säilynyt, sillä siihen muistini mukaan kuuluu vielä lisäksi yksi liikkuva osa. Olisiko se nimeltään hahlo, tai jotakin sinne päin. En ole varma. Uskon puuttuvan osan löytyvän, kunhan pääsen kaivauksissani syvemmälle.

Tätä kapinetta tarvittiin 1960-luvulla lukion matematiikan opiskelussa. Tai en minä muista tarvinneeni, mutta pakollinen se oli. Aika kalliskin, muistelen, että sen hankinta aiheutti raha-aiheisen vakavan keskustelun kotona.

Koulussa fysiikan luokan seinällä oli jättikokoinen laskutikku, ja sillä opettaja demonstroi, kuinka sitä käytetään. Tikun keskiosaa ja hahloa siirtelemällä erilaisten laskusuoritusten vastaukset löytyvät joltakin toiselta riviltä. Tikun takapuolella on kaavakuvia eri laskutapojen suorittamiseksi.

Minä en yrittämälläkään onnistu saamaan muististani kaivetuksi, että olisin tätä vekotinta mihinkään käyttänyt, en hahlolla tai ilman. Ehkä se oli pitkän matematiikan lukijoille hyödyllinen, minä luin lyhyen matematiikan, hyvin lyhyen.

Yhtä juhlaa

Ensin kaveri täytti pyöreitä vuosia. Sitten firman pikkujoulu. Sitten itsenäisyysjuhla. Sitten Sibelius. Vielä edessä toisenkin kaverin merkkipäivä. Joulun aiheuttama arjen poikkeustilakin lähellä. Puhumattakaan uudesta vuodesta, loppiaisesta ja laskiaisesta.

Työtä ei ollenkaan. Arkipäivä kadoksissa. Siinä seassa ei ehdi edes kämppää siivota tai ruokaa laittaa. Onneksi on ravintoloita.

Kai se on jopa minunkaltaisellani poispilatulla nykyihmiselläkin säilynyt biologinen taipumus selviytyä kekseliäästi vaikeista olosuhteista, kuten sadepäivistä. Näinä päivinä pelastukseni on ollut taksiauto eli pirssi. Kun myrskysade ruimii vaakasuoraan ja tulva nousee kadulle, on vaikea noudattaa normaalikäytäntöä eli kävelyä juhlapaikalle. Aika herraskaiselta se tuntui kyllä ajaa kaatosateessa taksilla, kun Töölön kadut olivat täynnä kahdensorttisia mielenosoittajia ja poliiseja. Ajoin komeasti mittarin raksuttaessa ohi. Mietin kyllä, menevätkö sympatiani / antipatiani tasan kahden kulkueen välillä.

Onneksi Sibeliusta ei tarvinnut mennä juhlimaan kaatosateessa. Senaatintorilla oli iso juhla täydessä auringonpaisteessa.

Juhla oli lyhyt mutta vaikuttava. Tuomiokirkon portaat olivat täynnä valkolakkisia laulajia, hyvin monella oli myös valkoinen Sibelius-Akatemian ilmapallo. Tori oli täynnä kansaa ja markkinakojuja.

 Minä kun en ole laulumiehiä, pysyttelin kuuntelijana, vaikka laulun sanat osaankin. Minua on moneen kertaan varoitettu laulamasta ääneen, ensimmäisen kerran alakoulussa, etten pilaisi kaunista esitystä. Tätä ohjetta olen tunnollisesti noudattanut, vaikka muutoin olenkin protestihenkinen.

V. A. Koskenniemi sepitti sanat Finlandiaan jälkikäteen. Olen ymmärtänyt, että Sibelus ei pitänyt sävellyksensä muuttumisesta lauluksi, mutta minkäs sille voi, jos kansa tahtoo. Minulla Finlandia ja Karelia-sarja olivat muutaman muun ohella ne sävellykset, jotka aikoinaan johdattivat nuoren miehen huomaamaan, että rock ei olekaan ainoa oikea musiikkilaji. Sillä tiellä olen edennyt jo neljä vuosikymmentä.