Olen
ollut helsinkiläinen 1970-luvun alkupuolelta asti. Luulen tuntevani
kotikaupunkini hyvin. Olenhan luonteeltani kulkija, joka kiertää ja kulkee
kaiken vapaa-aikansa pitkin kaupunkia ja etsii kiinnostavia paikkoja. Tämän
blogin lukijatkin ovat vuosien varrella saaneet osansa näistä kulkemisista.
Katsokaapa vain, mitä löytyy, kun klikkaa tässä oikealla puolella vähän
alempana "Tällaisia Dessu on tuumaillut" -otsikon alla kohtaa "Kävelykierros Helsingissä (86). Aika
monta kävelykierrosta huomaan tänne lähettäneeni.
Siksi
tuntuu hämmentävältä, että Helsingistä löytyi viime viikolla museo, jossa en
ole koskaan käynyt. Löytyi vieläpä läheltä Töölöntoria, matkaa ei täyttä
kilometriäkään. Enkä olisi varmaan löytänyt nytkään, ellei lehdessä olisi
lukenut, että museo suljetaan parin viikon kuluttua moneksi vuodeksi remontin
takia. Siksi menin katsomaan.
Kyseessä
on Suomen urheilumuseo. Se sijaitsee Olympiastadionilla. Koko stadion pistetään
remonttiin.
Täytyy
myöntää, että näyttely kuvasi onnistuneesti tärkeää osaa Suomen historiasta.
Oli mitaleja, mestareita, maailmanennätyksiä. Oli monoja, pipoja, paitoja,
piikkareita. Aivan erityisen paljon oli suksia ja keihäitä, joilla oli
saavutettu suuria voittoja. Erityiskohteina olivat mm. Paavo Nurmi ja Matti
Nykänen. Oli myös delikaatteja yksityiskohtia, mm. muuan lääkärinlaukku, joka löytyi
Ala-Tikkurilan bensa-asemalta vuonna
2001 täynnä ties mitä.
Näyttelyn
vaihtuva osa esitteli Tapio Rautavaaran uraa. Keihäänheitto ja jousiammunta
saivat osansa, mutta pääpaino oli musiikissa ja elokuvissa.
Museossa
oli väkeä aika lailla. Silmiinpistävää oli, että yleisö oli jotakuinkin täysin
miespuolista. Siinä huomasi yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
* *
*
Tänään
kävin kuuntelemassa runoja. Sitä olen tehnyt vuosien varrella jatkuvasti,
paljon, paljon. Runot ovat keskeinen osa elämääni ja hyvinvointiani.
Aulikki
Oksasen runoja esittivät Vuokko Hovatta, Zarkus Poussa ja runoilija itse.
Säveltäjänimiä olivat mm. Kaj Chydenius ja Kerkko Koskinen. Silmiinpistävää
oli, että yleisö koostui jokseenkin täysin naisista. Tällaista se on aina
näissä runoilloissa. Siinäkin huomaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, paitsi
minä.
Missä
olivat miehet? Vastaus löytyi, kun astui ulos Kanneltalosta. Siinähän miehet
olivat piha-aukiolla ja viereisissä kapakoissa. Heiluivat hulluina
humalassa. Poikkeuksena maahanmuuttajamiesten
porukat, jotka eivät olleet humalassa. Jotkut heistä jopa työssä, kuten
laskemassa hanasta kaljaa tuoppeihin. Ei ole vielä mennyt perille, miten maassa
ollaan maan tavoilla.
Kuka
kertoisi minulle, miksi kaikki tämä on mennyt niin oudoksi?
"Kuka kertoisi minulle? Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat ja heillä on lumiset panssarikasvot,niin lumiset kasvot! ja täytetyn linnun silmät."(Aulikki Oksanen)