Melankolikko miettii

Se iskee aina yhtä yllättävästi. Se ei tule hiljaa hiipien vaikka joskus matkan varrella ehkä hieman oireileekin.

Se tietoisuus iski tänään kun olin iltakävelyllä Keskuspuistossa. Piti oikein katsoa kalenterista, kun palasin kotiin. Kyllä: juhannukseen on yhdeksän viikkoa. Sehän on aivan nurkan takana.

Tämä tietoisuus kesän tulosta konkretisoitui kun näin ihmisiä lapion varressa Keskuspuiston puutarhapalstoilla, siinä Pasilan kohdalla, Ylen linkkitornin lähellä (kuva). Vielä mikään ei kasvanut, mutta optimistiset valmistelut olivat käynnissä. Vuokrapalstat ovat kooltaan yhden aarin kokoisia, mutta sellaisella alalla kasva paljon ja kaupunkilaisviljelijä kokee siinä paljon iloa. Sadon määrä ei ole tärkeintä vaan mahdollisuus tuntea kosketus viljelymultaan. Onnellisia ne joita onni suosii kilpailussa vuokrausoikeudesta.

Minä olen vielä onnellisempi, sillä minun palstani on oikeasti maalla, pohjoisella Pirkanmaalla. Minäkin viljelen. On kasvimaa, on yrttitarha, on kukkapenkkejä, on marjapensaita, on komposti, on  laaja nurmikko, on vanha torppa ja aittoja ja liiteri ja sauna ja laituri. Siellä olen viettänyt kaikki kesät lapsuudesta asti.

Nyt Pasilan palstan kohdalla tietoisuus kasvoi. Nyt on aika alkaa miettiä ensikäyntiä maalle. Se voi tapahtua heti kun sää on suotuisa muutaman peräkkäisen päivän. Ensikäynti painottuu siivoukseen. Hiiret ovat mellastaneet vanhoissa hirsirakennuksissa ja pihanurmikko on täynnä haravoitavaa. Sen jälkeen tulevat istutukset.

Sitten tulee aika joka toivottavasti on huoleton kuin perhoselle kesäpäivä. Välillä istun lepotuolissa vaahteran alla lukemassa, välillä kuljen kedolla heinä suussa.

Optimistin epärealistisia ajatuksia? Melankolikko minussa miettii, että voinko kuvitella aikaa eilisten vaalitulosten jälkeen, että tästä nykyhetkestä vielä joskus puhutaan "vanhana hyvänä aikana".

Olemisen sielua hivelevä alakulo

Missään ei rauhoitu niin kuin hautausmaalla. Kävelykierrosta Hietaniemessä voi pitää terapeuttisena kokemuksena.

Minä olen kuljeskellut siellä jo vuosikymmenet, seuralainen oli ensimmäistä kertaa. Opas tietysti haluaa johdattaa vieraansa nähtävyyksien luokse.

Siinä on taas yksi epätasa-arvon ilmentymä. Tasa-arvo ei kukoista tuonpuoleisessakaan. Hautakiviä on tuhatmäärin, mutta suurin osa niistä on mielenkiinnottomia. Vain merkkihenkilö saa pysähtymään. Hietaniemessä merkkihenkilöitä riittää. Ne houkuttavat pysähtymään, muistamaan jonkin mieleen nousevan yksityiskohdan merkkihenkilön elämästä, jonkin tapauksen, jutun, teoksen, kaskun.

Eino Leinon hauta nosti ääneen lausuttavaksi muutaman säkeen: "Haihtuvi nuoruus / niin kuin vierivä virta - - ".  "- - Rotkoni rauhaan / kuin peto kuoleva hiivin." Muutama muistikuva elämäntyylistä - juoruiksikin niitä voisi mainita jos henkilö olisi elossa.

Topeliuksen korkean muistomerkin kohdalla kerroin  hautajaisten suuresta juhlallisuudesta puheineen ja esityksineen.

Ella Erosen muistomerkki kirvoitti puhumaan loistavan diivan runonlausuntaesityksistä.

George de Godzinskyn hauta pisti muistelemaan sympaattisen kapellimestarin sävellyksiä. Ensimmäisenä muisti löysi "Sulle salaisuuden kertoa mä voisin". Kohta jälkeenpäin löytyi "Katupoikien laulu".

Mika Waltarin hautakivi ihmetytti vaatimattomuudellaan. Ihan kuin olisi unohdettu koko mies.

Alvar Aallon rapistunut marmorilaatoitus sai hyväksyntää - sopii oikeastaan aika hyvin.

Tarmo Mannin muistomerkki antoi aiheen muistella jäähyväisnäytännön erikoista ideaa. Juhlakalu vain istui näyttämöllä eikä sanonut tai tehnyt mitään.

Jussi Jurkan kivi nosti muistikuvan tuttujen teinityttöjen romanttisista tunteista tunnettua näyttelijää kohtaan.

E. N. Setälän iso muistomerkki  vei puheet kielitieteen historian kummallisiin koukeroihin, jotka eivät ihan kaikilta kohdin ole aivan rehtiäkään.

Mannerheimin muistomerkillä oli kaksi seppelettä. Piti tietysti tutkia, kenen laskemia ne olivat. Vieressä laaja sodassa kaatuneiden kenttä vei ajatukset sotasukupolven kokemuksiin ja omien vanhempiemme vaiheisiin.

Kekkonen pysäytti tehokkaimmin. Olimme molemmat sitä sukupolvea, joka eli nuoruutensa ja pitkälle aikuisuuttaankin Kekkosen valtakunnassa. Ja homma sujui. Vieressä lepäsi muitakin aikakauden johtajia: Paasikivi, Sorsa, Holkeri...

Menneiden ihmisten muisteleminen on tunnelmallista. Ei voi välttyä syvällisiltäkään ajatuksilta. Tulee aika jolloin minä itsekin... Pysähtyykö kukaan vaeltaja siinä kohdassa. Tuskinpa. Itsesääli on ihana tunne. Siinä piehtaroi perusteellisesti ja hyvin. Voi meitä.

Kuvassa kartta Hietaniemen merkkihenkilöistä. Nimilista ei ole lähelläkään täydellistä, mutta ehkä joku hautausmaavaeltaja löytää kartan avulla samanlaista olemassaolon sielua hivelevää alakuloa.

Pitäisi kieltää

1. Kupillinen kahvia kaatui lattialle. Hiukan sitä levisi myös vaalean maton laitaan, suunnilleen postimerkin kokoinen tahra. Nostin maton kylpyhuoneen suihkukaappiin ja pistin veden valumaan maton päälle. Kohta tahra oli kämmenen kokoinen. Matto pilalla?

2. Harjasin hampaat.  Sähköharjan vispaus tuottaa suuhun paljon vaahtoa, ja jotenkin sitä pääsi purskahtamaan mustan t-paidan rinnukselle. Kastelin heti käden hanan alla ja pyyhin märällä kädellä tahraa pois. Ensin näytti lupaavalta mutta aamulla kuivuneessa paidassa oli tahra. Myöhemmin pistin paidan pesukoneeseen, mutta ei auttanut. Paita pilalla?

3. Imuroin lattiat. Olohuoneen ikkunaverhon helma osui vahingossa imurin suulakkeen eteen ja imeytyi letkun sisälle. Kun yritin vetää verhon irti, samalla se irtosi myös ylhäältä verhotangon muutamasta nipsuttimesta ja jäi reunasta repsottamaan. Siirsin tuolin verhon eteen noustakseni kiinnittämään verhon takaisin nipsuttimiin. En ulottunut, tuoli oli liian matala. Tarvittaisiin tikkaat. Sellaisia minulla ei ole. Mikä nyt neuvoksi?

4. Pesin kirjopyykin. En ymmärrä, mitä tapahtui.  Paidat ja muut vaatteet ovat täynnä kummallista nöyhtää ja takkua. Kaikki pilalla?

Siivouspuuhista on pelkkää harmia. Pitäisi kieltää?