Mitäpä jos tuossa olisin minä

Kerjäläiset ovat palanneet kaupunkiin. Heitä istuu kadunkulmissa joka puolella. Monilla on samanlainen rukousasento kuin uskovaisilla kirkon alttarilla: antakaa minulle armoa.

Sitten on niitä, jotka kaupittelevat ohikulkijoille jotain lehteä. Ja niitä jotka musisoivat, soittavat vaikkapa haitaria. Ja niitä jotka kaupittelevat jotain rihkamaa.

Ohi kulkeminen aiheuttaa itsesyytöksiä. Mielessä herää kysymys, mitäpä jos tuossa olisin minä. On pelkästään onnekkaasta sattumasta kiinni, etten ole. Syntyperääni en ole itse päässyt vaikuttamaan.

Toisaalta ymmärrän kyllä, että kolikon antaminen kerjäläisen kuppiin ei ole ratkaisu ongelmaan. Ratkaisun pitäisi löytyä aivan toisaalta. Mutta vallassa olevan poliittisen päätöksenteon näkökulmasta kerjäläiset eivät ole kiinnostavia muuta kuin järjestyksenpidon kannalta. Heissä ei ole kaupallista potentiaalia eivätkä he äänestä. Siksi heidät voidaan työntää vapaaehtoistyön idealistien hoidettavaksi.

Kerjäläinen kadulla on jotenkin nöyryyttävä olotila. Siinä on jotakin äärimmäisen surkeaa, siitä puuttuu ihmisen arvokkuus. Enkä nyt tarkoita sitä paheksuntaa, jota kaksi entistä kaupunginjohtajaa purkivat kirjoituksessaan, kun olivat palaamassa lounaalta Savoysta ja olivat kompastua kadulla kerjäläiseen. Tarkoitan omaatuntoa, kenellä sellainen on.

Vähäväkisen ihmisen arvokkuus on yksi keskeisistä teemoista Aki Kaurismäen parhaissa elokuvissa. Niissä on ollut päähenkilöinä roskakuskeja, työttömiä, pahoinpitelyssä muistinsa menettäneitä, roskakonttien asukkaita, syrjäytyneitä, pakolaisia. Yhteistä kaikille on arvokkuus, hyvä käytös, lähimmäisen auttaminen. Kuka mitenkin elämän koettelemuksista selviää, mutta aina arvokkaasti.

Kristillisiksi hyveiksikin tällaisia jossain mainitaan. Sellainen puuttuu kaduiltamme.

(Kuvassa arvokasta elämää suuren köyhyyden keskelläkin Aki Kaurismäen elokuvassa  Le Havre / André Wilms.)

Onnen pipanoita

"Kannattaisi olla nuori ja nainen", kirjoitti Helsingin Sanomat tänään.

Jäi tuollainen vähän ärsyttämään, koska en ole nainen enkä varsinaisesti ihan nuorikaan. Riippuu tietysti jossain määrin arvioijan omasta näkökulmasta, siis tämä nuoruus. Mutta kirjoituksen idea lähti siis siitä, että tällainen kuin minä ei kannattaisi olla, pitäisi olla tyystin toisenlainen.

Lehti yritti kirjoituksellaan väittää, että jos on nuori ja jos on nainen, on suurimmalla todennäköisyydellä onnellinen. Toisessa äärilaidassa erityisen ankeaa on miehillä, jotka ovat iältään neli-viisikymppisiä. Sen jälkeen pikkuisen helpottaa, mutta ei paljon. Minä olen yli neli-viisikymppinen.

YK:n tilaston mukaan Suomi on sijalla seitsemän maailman onnellisimpien ihmisten listalla. Edelle ovat tunkeneet Tanska, Norja, Sveitsi, Hollanti, Ruotsi ja Kanada. Lisäksi OECD on listannut maat sen mukaan, missä on paras elämä. Siinä listassa Suomi on kahdeksantena. Edellä ovat samat maat ja lisäksi Australia ja Yhdysvallat. Vain Hollanti on jäänyt jälkeen. Aika hyvin Suomella siis menee, ainakin nuorilla naisilla. Olisimme varmasti ykkösiä, jos Suomessa asuisi vain nuoria naisia, mutta me vanhemmat miehet harmillisesti pudotamme sijoitusta.

Vähän jää epäily kaivertamaan. Nuori nainen en ole ollut, joten siitä en osaa kokemusperäisesti mitään sanoa.  Nuori mies sen sijaan olen ollut itse henkilökohtaisesti eikä siitä ole kauankaan - ei edes aivan täyttä puolta vuosisataa, joten muistan sen hyvin. Ei se muistikuvani mukaan mitenkään ihmeellisen onnellista aikaa ollut, vaikka oli siinäkin tietysti kihelmöivät hetkensä. Yleisvaikutelmaksi jäi ainainen sekasorto ja etsintä ja sähläys. En hirveästi kaipaa sinne takaisin. Tai ehkä joskus, mutta vain joihinkin yksittäisiin tapauksiin.

Neli-viisikymppisenä oli ainainen kiire ja stressi. Herätyskello määräsi armottomasti liikkeelle. Kireät aikataulut ja suorituspaineet jäivät  rasittamaan muistikuvia. Ei hyvä sekään.

Nyt, "varttuneessa iässä", paineet ovat poissa, mikä johtuu enimmäkseen siitä, että en enää ole sidoksissa työaikatauluihin. Pieniä projekteja teen, en muuta.

Pidän uutena onnellisuustekijänä sitä, että saatoin heittää kellon ranteestani huus hemmettiin. Menen ja tulen sen mukaan, milloin haluan mennä ja tulla.  Nukun kun väsyttää, valvon kun ei väsytä, syön kun tulee nälkä. Vuorokausirytmi on kyllä mullin mallin verrattuna entiseen. Se ei taida olla kovin terveellistä mutta ainakin se on mukavaa.

On hyvin vähän sitovia aikoja. Tuntuu luksuselämältä mennä nukkumaan tietäen, että herätyskello ei aamulla soi. Teatteriin, konsertteihin ja elokuva-arkistoon pitää onnistua menemään silloin kujin esitys alkaa. Muuten ei ole väliä. Tämä voi tietysti haitata muita. Äskettäin kahvilaseuralaiseni myöhästyi omasta tärkeästä tilaisuudestaan, kun minä vaan höpötin pöydässä omia juttujani enkä ollenkaan tajunnut ajan kulumista. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta kun näin kävi hänen kanssaan. Pitänee tästä lähtien varoittaa etukäteen kaikkia seuraani liittyviä, että aikataulut ja ehtimiset jäävät seuralaisen omalle vastuulle. Minä olen sellaisissa asioissa vastuuton.

Vailla vastuuta varttuneessa iässä, siinäkö onnellisen elämän salaisuus? Ei taida onnistua nuorilta naisilta.

Ohjeita onnellisuuden saavuttamiseksi meille kyllä tarjotaan. Tässä sata amerikkalaista. Sopii valita:

Vanhoillinen laatukonservatiivi

Kevät on hämmentävän pitkällä. Lumi on poissa. Kaupungissa siivotaan jo kaduilta hiekkaa pois. Voin aloittaa perinteiset kävelyretkeni.

Mutta pöly haittaa. Silmiä kirveltää, yskittää, ääni on käheä. Hakeudun sittenkin vielä sisätiloihin. Päätän vilkaista olisiko elokuvateatterissa mitään sopivaa tarjolla. Saleja on paljon, varmaankin jotain sopivaa löytyy.

Teatterin iso aula on yllättävän täynnä väkeä, vaikka on alkuiltapäivä. Suorastaan tungos, pitkät jonot kassalle. Mikä merkillinen aiheuttaa tämän?

Selvisi. Jonotuksen aiheuttaja on suomalaisen elokuvan uusin mestariteos nimeltä Luokkakokous.

Olen lukenut esittelyt ja kritiikit monesta paikasta. Olen saanut käsityksen, että elokuvan keskeistä antia on ryyppäys, rellestys, paneskelu, pieru  ja muut eritteet sekä miehinen herjanheitto. Se on siis ilmiselvästi hauska elokuva.

Sellaisista aineksista syntyy yleisöryntäys. Kaupalliseen menestykseen pyrkivä tuotantoyhtiö tajuaa heti, että tätä kansa tahtoo. Tätä lisää. Eikä tarvitse elämystä etsivän kansalaisen pelätä, että eteen tulisi mitään tekotaiteellista postmodernismia.

Kaltaiseni vanhoillinen laatukonservatiivi ei kuitenkaan innostu vaan kääntyy ulos. Olisin halunnut jotain toisenlaista, vaikkapa Bergmania, Tarkovskia, Truffaut´ta, Taviania, Loseyta. Tai hauskojen elokuvien puolelta olisivat kelvanneet vaikkapa Chaplin, Wilder, Tati tai Allen. Mutta sellaisia ei ole tarjolla. Eikä tule. Siksipä joudun jäämään ilman.

Millä korvaisin pettymyksen?

Siiten keksin. Siitä melkein vierestä menee Arkadiankatu. Lähden kulkemaan sitä pitkin Kauppakorkeakoulujen ohi ja kohta saavun hautausmaalle. Kierros siellä on hyvä korvike. Katupölykään ei leijaile sinne asti.

Hietaniemen hautausmaa on erinomainen vaelluskohde. Se on suuri alue, sieltä löytää joka kerta uutta.

Heti portilla on Kekkonen. Se pysähdyttää aina. Lähellä on myös Paasikivi ja monta muuta valtiomiestä, kuten Ryti, Tanner, Linkomies ja Sorsa. Mannerheim näkyy kauempana suoran käytävän päässä. Tällä kerralla etenen kuitenkin taiteilijakukkulalle.

Taiteilijakukkulalla ovat saaneet viimeisen leposijansa sellaiset suuret nimet kuin Akseli Gallén-Kallela, Alvar Aalto ja Mika Waltari. Lisäksi siellä on minulle henkilökohtaisesti eri yhteyksistä tutuksi ja arvostettaviksi tulleita taiteilijoita kuten Paavo Rintala, Åke Lindman, George de Godzinsky, Reko Lundan, Tapio Wirkkala,  Solveig von Schoultz, Yrjö Jyrinkoski, Marjatta ja Martti Pokela ja Leif Wager.

Ja nukkuu siellä ikiunta yksi elokuvakomedian erikoismieskin, nimittäin Spede Pasanen. Lapsuusvuosienen suursuosikki radiosta ja televisiosta. Myöhemmin ei niin suuri suosikki. Huippulahjakas kuitenkin. Mitä hän olisikaan saanut aikaan jos olisi suhtautunut elokuvan tekoon vakavasti ja kunnianhimoisesti?

Parempi kuitenkin käynti Speden haudalla kuin "Luokkakokouksessa". Näin luulen, elokuvaa näkemättä. Ennakkoluuloiseksi minua toki voi epäillä.

(Kamera ei ollut mukana, siksi kuva parin vuoden takaa. Vielä ei ollut kukkia.)