Hiljaa hyvä

Puhelin soi jo ennen kymmentä. Ikävä aamuherätys. Miksi en muistanut laittaa illalla puhelinta äänettömälle.

Joku sirkeä-ääninen nuori nainen siellä soitti ja kysyi heti alkajaisiksi, onko aamu sujunut hyvin.

Mitä sellaiseen vastaisi? Vastasin, että no kyllä,  oikein mukavaa unta näin. Kunnes tuli keskeytys...

Eipä ongelmaa. Mukavaa kerrottavaa hänelläkin. Olisi erikoishintaan omegaa ja vitamiinejä ja mitä kaikkea. Kolmea erilaista tablettia. Aamun virkeys niistä paranisi vielä nykyisestäänkin.

Ei tullut kauppoja. En minä tiedä, ovatko sellaiset omegat ja muut tarpeellisia. Sääliksi vaan kävi nuorta kauppiasta, luultavasti jotain opiskelijatyttöä. Luultavasti hän tienaa provisiopalkalla opiskelurahoja ja sitten tällainen hankala asiakas ei osta mitään ja taas meni häneltä työaikaa hukkaan minua käännyttäessä.

Puhelun päättyessä iskee tietoisuus kellonajan todellisuudesta. Ei se voimassa olevan ajanlaskun mukaan ole vähän vaille kymmenen. Se on oikeasti vähän vaille yhdeksän, sillä en ole siirtänyt yöpöytäni kelloa vielä talviaikaan. Siirtäminen ei ole ihan helppoa, sillä kellosta on kadonnut siihen tarvittava ruuvi. Pitäisi ottaa patteri pois yhden tunnin ajaksi. Kannattaneeko sellaiseen operaatioon ryhtyä. Kohtahan tässä alkaa taas kesäaika, ja sitten kello näyttää oikeaa aikaa taas.

On nautinnollinen pimeä aika, eikä lunta Helsingissä. Lisäksi tämä on hiljainen aika. Ei ole melua, kukaan ei puhu mitään paitsi jos sattuu vahingossa eksymään tavarataloon tai joulukadulle.

Vuoden paras aika. Mitä sitä suotta puhumaan. Raitiovaunussa on tavallistakin hiljaisempaa, kun ei ole turisteja. Maahanmuuttajat kyllä äkkiä oppivat maan tavoille ja lopettavat puhumisen julkisissa liikennevälineissä. Kännykkään kälättäjätkin ovat vähentyneet. Kaikki näppäilevät nykyisin älypuhelinta.

Kotoa ulos lähtiessä on syytä olla tarkka. Tähystän ovisilmästä, ettei hissiin ole menossa muita. 

Hissi on kiusallinen paikka, siellä voi joutua keskustelemaan säätilasta. Häiriötilan välttää, kun on tarkka ja ajoittaa ovesta ulos astumisen niin, että hissi seisoo paikallaan eikä ketään ole tulossa kyytiin. Poikkeuksena on naapurin vanha rouva. Hänen kanssaan voi mennä hissiin, sillä hän hoitaa puhumisen. Ei ole ongelma kuunnella hissimatkan ajan nuoruusmuistoja Terijoelta.

Hiljaisuus ja pimeys. Ylittämätön vuodenaika. Vielä kun voi mennä katsomaan elokuvaa, jossa ei tapahdu mitään, nautinto on täydellinen.

Filmihullun juhla-aika

On ollut elokuvien juhla-aika, sillä Ylen Teema-kanava on lähettänyt neljä päivää elokuvafestivaaliohjelmaa. Tämä on jo muodostunut jokavuotiseksi pimeän vuodenajan perinteeksi, jota olen oppinut odottamaan. Kyllä taas kannatti. Tuli laadukasta vanhaa ja uutta.

Vai kehunko liian aikaisin? Kaikkea en ole vielä ehtinyt katsoa. Kuten aina, aloitin vanhoista ja tutuista mestariteoksista. Pääosa uusista odottaa vielä digiboksissa. Kiinnostavilta ne ainakin vaikuttavat, esittelyteksteistä päätellen. Mutta en kehu ennen kuin olen nähnyt, ettei minulle käy niin kuin niille poliitikoille, jotka aina ehtivät tuomitsemaan uuden kohunäytelmän - näkemättä esitystä.

Vanhat mestariteokset olen tietysti nähnyt ennenkin. Sellaisia oli nyt mukana kuusi. Hyvin vanhaa elokuvahistoriaa edustivat "Auringonnousu" ja "Tri Caligarin kabinetti". Molemmat nautittavaa katsottavaa, jotka jokaisen elokuvaihmisen pitäisi tuntea.

Tunteikas paluu muistoihin melkein neljänkymmenen vuoden takaa tarjosi Carlos Sauran "Korppi sylissä". Se on säilyttänyt vaikutusvoimansa. Lapsen mieli, pelot, toiveet, kuvitelmat. Ja se pikkutytön häkellyttävä katse, joka näkee aikuisten maailmaan syvälle. Tämä oli 70-luvun parhaita elokuvia.

Jean-Luc Godardin "Hullu Pierrot" on minulle tärkeä osa henkilöhistoriaani. Muistan katselukokemuksen 70-luvun alussa. Olin juuri muuttanut Tukholmaan, asuin monikansallisessa opiskelijakollektiivissa, aloittelin ensimmäistä parisuhdettani. Kävimme porukalla katsomassa elokuvan Filminstitutin elokuva-arkistossa. Näytöksen jälkeen kämpillä istuimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä, sätkä kiersi kädestä käteen, keskustelimme Godardin taiteesta. Siinä keskisuomalaisessa pikkukaupungissa kasvanut poika sai tunteen uudenlaisesta elämästä, vapaudesta, optimismista. Nyt televisiosta katsottuna Pierrot oli menettänyt suuren osan lumovoimastaan, mutta muistoja se herätteli, vähän nolosteleviakin. Ei maailma sellainen ollutkaan kuin silloin - juuri aikuiseksi tulleena - innostui luulemaan.

Vanhan ketkun Billy Wilderin "Poikamiesboksi" on vanhaa hyvää kulta-ajan amerikkalaista pikkuilkeilevää komediaa, jollaista ei enää kukaan osaa tehdä. Sen maailmankuva on yllättävän kyyninen. Sen mukaan joka ikisellä keski-ikäisellä ja vanhemmallakin ukkomiehellä on salainen pikku ystävätär, jonka kanssa yritetään järjestää salaisia tapaamisia kaiken aikaa. Ja jos ystävätärtä ei vielä ole, niin ainakin sellainen on jokaisella hakusessa. Näinköhän se oikeassakin elämässä on? Sitä jokainen ukkomies miettiköön keskuudessaan. Ainakin Billy Wilder saa siitä farssiinsa loistavat ainekset.

Ja vielä Stanley Kubrickin "Hohto", minun ikuinen ongelmani. En oikein osaa päättä, pidänkö siitä vai en.

Kauhuelokuva ei ole minulla mitenkään erityisen suuren intoilun kohde. Hohto ei edes ole mielestäni erityisen pelottava. Se on aina tuntunut kaikessa erikoislaatuisuudessaan vähän rasittavalta. Nyt elokuvan edellä esitettiin erinomainen dokumentti, joka avasi käsittämättömiä kohtia.

Myönnän, kyllä Hohto kuuluu klassikkosarjaan. Siinä on vahvasti muistiin syöpyneitä kohtauksia: alun automatka korkealta kuvattuna, pikkupoika kolmipyöräisellään ajelemassa hotellin käytävillä, haamumaisesti ilmestyvät kaksi pikkutyttöä, Jack Nicholsonin sudennaamainen hullunirvistys (kuva) kirves kädessä ja monta muuta. Mutta kokonaisuutta pidän rasittavana. Loputon määrä arvoituksellisia tapahtumia, symboleita, koodeja, unen logiikkaa, labyrinttejä, viittauksia, piilomerkityksiä. En minä oikein jaksa sellaisia, olen huono huomaamaan vähäisiä yksityiskohtia, joilla on merkitystä. Dokumentti avasi niitä hyvin, ja katsomiskokemukseen tuli uusiakin huomioita.

En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen Hohdon nähnyt. Onhan sen siis oltava kiehtova. Mutta en minä hirveästi innostunut nytkään.

Lähipäivinä yritän ehtiä katsomaan niitä uusia ja ennestään tuntemattomia festivaalielokuvia.

Väärässä porukassa?

Naapuri alakerrasta poikkesi kysymässä, vieläkö itsepäisesti jatkan tipatonta marraskuutani. Enkö voisi pitää yhden illan tauon, sillä hän oli käynyt risteilyllä Virossa ja tuonut tuliaisia.

Itsepäisesti jatkan. En pidä taukoa. Jäi insinööri vaille kaljakaveria.

Puheeksi tuli politiikka, niin kuin tämän Tarmo Yli-Työsteistölän kanssa aina. Tuli puheeksi huomisen, perjantain, tärkeä äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tarmo yllätti: hän kertoi, ettei hänellä ole mitään homoja vastaan. Menkööt naimisiin hänen puolestaan. Tarmo onkin siis suvaitsevainen mies!

Kysyin, eikö hän lähtisi mukaan perjantain mielenosoitukseen Eduskuntatalon edessä.

Minä lähden, minähän olen Vietnamin sodan veteraani mielenosoitustouhussa. Meitä on työpaikalta lähdössä pieni joukkue. Asia on minulle tärkeä, sillä tuttavapiiriini sattuu kuulumaan varsin paljon ihmisiä, joita laki henkilökohtaisesti koskisi. On lähisukulaisia, on hyviä kavereita, työtovereita; miespareja, naispareja, nuoria ja vanhoja, perheellisiä ja sinkkuja, professorista opiskelijaan, insinööristä taiteilijaan, teini-ikäisestä eläkeläiseen, päälliköstä sihteeriin, uskovaisesta ateistiin. Miten minulle onkin osunut tuttavapiiriin niin paljon tätä joukkoa. Mukavia ihmisiä kaikki, muutamat suorastaan ihania. Yksi vähän roistokin. Monilla on kuitenkin ollut ongelmia, sillä ympäristö kiusaa, kiihkouskovaiset etunenässä.

Kaikesta sydämestäni soisin heille kaikille sen lain, jota nyt ollaan hakemassa. En hyväksy sitä, että vielä nykyaikanakin oikeudenmukainen kohtelu on vain joidenkin etuoikeus.

Lupasiko Tarmo tulla mielenosoitukseen? Hän jotenkin hämmentyi kutsusta. Muuten kyllä, mutta mitä jos osuu median kameran eteen ja näkyy televisiossa tai lehdessä? Siitähän syntyy väärinkäsitys, että kuuluu itse siihen joukkoon, jolle oikeuksia haetaan.

Ai jaa. Tuollaiseen syy-seuraus-johtopäätös-logiikkaan minä en pysty, siihen tarvitaan insinöörimies. Ei luvannut Tarmo tulla mielenosoitukseen. Voisi mennä heteromieheltä maine.

Jäin miettimään, voiko noin oikeasti käydä ja olisiko se vakavaa. Olemmeko me valkoihoiset lihaa syövät heteromiehet noin ahdistuneita.  - Ei perhana, ei tuo logiikka kelpaa minulle. Jos joudun kameran kuvaan ja joku luulee sen perusteella jotain, minulta ei mene maine. Se on aivan merkityksetön asia. Parempi maine siitä oikeastaan tulisi.

Sen sijaan minulta menisi maine, jos joku luulee, että kuulun siihen joukkoon, joka julistaa jotain myyttistä suomalaista yhtenäiskulttuuria ja sellaisia "kristillisiä" arvoja, joilla perustellaan lakiesityksen hämmentävän kansan tervettä elämäntapaa. Sellaiseen "yhtenäiskulttuuriin" minä en suostu.

*   *   *  

Lähellä asuvat, tulkaa mukaan. Tapaamme Eduskuntatalon edessä perjantaina (28.11.) klo 12.