Viikon tapahtumia

Tänään, torstaina, kiinnostavin tapahtuma on erään oven aukeneminen klo 14.

Aukeava ovi sijaitsee Tukholmassa. Avatusta ovesta astuu lehdistön eteen Ruotsin akatemian sihteeri ja lukee paperista, kuka saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja millä perusteella.

Veikkailut, arvailut ja vedonlyönnit ovat taas olleet vilkkaita. Joskus ne osuvat kohdalleen, yleensä eivät.

Arvailu ja spekulointi on aina ollut vilkasta. Viime kesänä törmäsin sattumalta  erikoiseen tapaukseen. Minulla on kesäkodissani Längelmäveden rannalla huomattavan paljon tallella vanhoja sanomalehtiä. Niitä luen ihan ilokseni.

Sattuipa käteen paikallislehti nimeltä Kuorevesi - Mänttä - Wilppula vuodelta 1933 (3. marraskuuta). Siinä oli tällainen "uutinen".  

Ihan varmana julkaistavaa tietoa ei pidetty, sillä verbien modus on potentiaali, mikä ilmaisee epävarmuutta. Mutta aika varmaa tietoa sen on täytynyt olla, kun se pienen maalaispitäjälehden sivulle on päässyt. Joltakin "luotettavalta taholta" on saatu tieto.

Kyllä F. E. Sillanpää Nobelinsa sai, mutta se tapahtui vasta vuonna 1939. Lehti julkaisi tiedon asiasta kuusi vuotta liian aikaisin.

Muutakin mielenkiintoista pohjoisen Pirkanmaan lehdessä julkaistiin samana päivänä. Liitän tähän lukijoiden nautittavaksi koko "pikku-uutisten" palstan.

Lisää kirjoja

Olen vuosia yrittänyt olla pidättyväinen kirjojen ostamisessa. Syynä ei ole lukemisen väheneminen vaan se, että kirjahyllyni ovat täynnä. Jos uuden kirjan ostan, se jää pöydälle, tuolille tai pahimmassa tapauksessa lattialle. Sitä paitsi päässäni tikittää ajatus, että minulla on jo kaikki tarpeelliset kirjat enkä tarvitse uusia. Riittää näissä nykyisissäkin lukemista loppuiäksi.

Kuluva syksy on osoittanut pidättyvyyteni hauraaksi. Itsekurini on pettänyt: vähän väliä olen ostanut kirjoja. Tänäänkin ostin kaksi. Tätä menoa en itse enää kauan mahdu kotiini.

Kirjakaupat ovat kummallisia paikkoja. Minun lisäkseni niissä on vain naisia. Tänään poikkeuksena oli yksi miesmyyjä kassakoneen takana. Hän katseli minua oudoksuen, että mitä tuo täällä tekee. Varmaankin nukkavieru olemukseni lisäsi torjuntaa.

Miesten houkuttelemiseksi kirjakauppoihin valikoimaa pitäisi laajentaa. Jos hyllyssä olisi näkyvällä paikalla Biltema-katalogi, niin tilanne voisi olla toinen. Jallu-lehti voisi myös auttaa menestykseen.

Molemmat ostamani kirjat ovat tutkimuksia kirjallisuustieteen alalta ja käsittelevät samaa aihetta, Olavi Paavolaista. Toinen kirja on nimeltään "Tulisoihtu pimeään", toinen "Nukuin vasta aamuyöstä".  Kirjoittajat ovat Panu Rajala ja Hannu Riikonen, molemmat minulle tuttuja opiskeluajoiltani. Paavolainen on minulle hyvin kiinnostava henkilö. Olen kulkenut hänen jäljillään tässä blogissanikin, esim. täällä . Tohtoritasoisten kirjallisuustieteen tutkijoiden elämäkertateokset ovat merkkitapaus. Samanaikainen ilmestyminen on silkkaa sattumaa.

Tohtorit ovat jo perusluonteeltaan toistensa vastakohtia, Riikonen tiukka tekstin ja tulkintojen mies, joka ohittaa yksityiselämän, Rajala vuolas elämäkerturi, pääpainoalueenaan tunnetusti erotiikka, ja Paavolaiseltahan siihen riittää aineksia.

HS:n kritiikit olen lukenut, nekin molemmat professoritasoisia. Kuisma Korhonen kohtelee suhteellisen lempeästi Rajalan kirjaa. Riikosen kirjan kriitikoksi ilmestyy yllättäen Pekka Tarkka, ikämies ja tuttu hänkin meille 70-luvun kirjallisuusopiskelijoille. Hän ei ole kovin lempeä vaan tölvii Riikosta pitkäveteisyydestä ja nukuttavuudesta. Kun muistaa Tarkan itsensä aikanaan kirjoittamat kirjailijaelämäkerrat (mm. Salama, Lehtonen, Saarikoski), tuntuu, että on väärän koulukunnan mies päästetty arvioimaan Riikosen kirjaa.

Mutta minulle on tulossa mieluisia lukuhetkiä, kunhan pääsen alkuun. Ei kuitenkaan aivan lähipäivinä.

  

Tyttöjen tyylillä

[Jatkoa Kauppatorin nähtävyyksille]

Edellisessä kirjoituksessa kävin Kauppatorin kahviteltassa ja Katajanokan sillalla lemmenlukkoja katsomassa. Aiemmin olen käynyt katsomassa Havis Amanda -patsasta, joka on päässyt osaksi uuden yksihuoneisen hotellin sisustusta.

Eivät uudet nähtävyydet tähän lopu. Samalla kun kävin kuvaamassa lemmenlukot, pysähdyin ihailemaan Presidentinlinnan eteen pystytettyä uutta patsasta.  Sen nimi on Bad, bad boy, ja tekijä on nimeltään Tommi Toija. Suurikokoinen mieshahmo pissaa laiturin reunan yli mereen. Kuvassa pään päällä istuva lokki ei ole osa taideteosta. Taustalla näkyy Katajanokan uusi maailmanpyörä.

Taideteos on tilapäinen, mutta melkoinen kansanliike on innostunut vaatimaan sitä pysyväksi. Vaatimuksen tueksi kerätään adressia, johon on saatu jo ties kuinka monta tuhatta allekirjoitusta. Minä aion allekirjoittaa myös, jos vielä ehtii.

Seurailin aika pitkään patsaan aiheuttamia reaktioita ohikulkijoissa. Helsinki on edelleen täynnä turisteja, ja Kauppatorin seutu on erityisen vilkas. Harvoin näkee niin iloisia ilmeitä ja innostunutta valokuvaamista minkään patsaan äärellä kuin tässä. Eivät pärjää Keisarinnan kivi ja Runeberg tälle uudelle.

Alan yhä vahvemmin muuttaa vanhaa totista käsitystäni uudesta taiteesta. Havis Amandan hotelli ja tämä Bad bad boy ovat nokkelia, karnevalistisia ja kieli poskessa tehtyjä yllätyksiä keskellä arvokkaita perinteitä. Katsojat ovat ilmiselvästi innostuneita. Kuvat leviävät maailmalle, muistiin jää, että Helsinki on rento ja hyväntuulinen kaupunki.

Äijäasennetta vierastavana miehenä mietin kuitenkin yhtä korjausehdotusta pissapatsaaseen. Eikö olisi ollut vielä parempi laittaa patsas pissaamaan tyttöjen asennossa? Muistan jostain lehdestä lukeneeni, että asento olisi terveellisempikin. Välttyisi kuulemma vanhemmiten eturauhasvaivoilta (en tiedä tämän tiedon paikkansapitävyydestä, varmaan blogia lukevat lääkärit korjaavat, etten tule levittäneeksi väärää tietoa).

Mutta ainakin se lisäisi patsaskokemuksen hilpeyttä ja Helsingin mainetta uudenlaisen ajattelun tyyssijana.