keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Parpaarimaista



- Sinä se aina jaksan natkuttaa. Näin minulle sanoi hyvä ystäväni ja kollegani, kun kahvihuoneessa kerroin kuulleeni radiosta, kun kuuluttaja juonsi alkavan musiikkinumeron. Se oli "Karl Maikl Belmänin" tuotantoa.

Ystäväni sanoi kommenttinsa kaikessa lempeydessä. Hänen mielestään ei ole mitenkään kummallista, että ihmiset ääntävät vierasperäisiä nimiä ja sanoja miten sattuu. Ei joutavasta kannata nipottaa, jos ääntäminen on sen verran kohdallaan, että asia tulee ymmärretyksi.

Niinpä. Kai asian voi niinkin nähdä. Ehkä minä olen nipottaja. Ja hyvähän minun on sivusta huudella, mun en itse joudu ääntämiseni vuoksi enää kriittisen arvioinnin kohteeksi. Joskus kun aikoinaan jouduin, minun erityinen heikko kohtani oli ranskan kieli. Kun tekstissäni oli ranskankielisiä nimiä, hankin ajoissa kieltä osaavan henkilön ääntämistä opastamaan.

Mutta tuollainen toisen kotimaisen kielen kääntyminen englantilaiseksi - tai pikemminkin amerikkalaiseksi - ääntämykseksi  ärsyttää, varsinkin jos se tapahtuu niin julkisella foorumilla kuin radiossa. Ei kai ruotsin kielen osaaminen vielä voi niin heikoissa kantimissa olla? Toisaalta huonoja merkkejä on näkyvissä. Jopa YLEn uutisissa on joskus käynyt niin, että toimittaja on haastatellut ruotsalaista henkilöä englanniksi. Minusta se on noloa.

Suomalaisten ääntäminen on sinänsä jännittävä juttu, kun vastaan tulee sanoja, joissa on g, b tai d. Soinnillisten ja soinnittomien konsonanttien erillään pitäminen on suomalaiselle vaikeaa. Kenen suusta tahansa voi aivan luontevasti tulla näitä pelkialaisia parpaareita kolkatalla. Se on osa suomalaisuutta. Nuo soinnilliset vaan sattuvat olemaan vieraampia kuin vastaavat soinnittomat. D:kin, joka on astetta tutumpi, on alkuperältään kirjakielessä aikamoinen erehdys. Muistattehan Agricolan soinnillisen dentaalispirantin alkuperäisen tavoitteen?

Taitaa tätä soinnillisen ja soinnittoman ongelmaa olla kyllä joskus ulkomaillakin. Kuva on muistaakseni Roomasta, vuosien takaa. Mihin me pojat olimmekaan menossa?

Toinen ääntämisongelma suomalaiselle on vokaalisointu, tai pikemminkin sen puute. Miten olenkaan ollut huomaavinani, että sattuneesta syystä vokaalisoinnussa on viime aikoina esiintynyt tiedotusvälineissä erästä hyvin tuttua häiriötä. En ryhdy kuvailemaan sitä tässä, sillä olen esitellyt sen aikaisemmin, aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Vanha postaukseni löytyy  täältä . Vanha mutta hyvin säilynyt teksti. Klassikko.




maanantai 3. helmikuuta 2014

Piilotetut salaisuudet



Katsoin  Yle-Teemalta Peyton Placen. Olen sen joskus kauan sitten nähnyt mutta en ollenkaan muistanut, että se oli näin tyrmistyttävä melodraama. Muistissa päällimmäisenä oli pitkä TV-sarja, joka tuli 1960-luvun lopulla. Sitä katsoin säännöllisesti, niin kuin ilmeisesti koko kansa. Sen kuvat ja henkilöt jäivät pysyvästi muistiin.



Amerikkalaisessa pikkukaupungissa eletään siivoa elämää, yhteisöllisyys kukoistaa, kirkossa käydään ja paraatejä pidetään. Vallitsee kaiken kattava ihannetila, jonka rikkomista pitää viimeiseen asti välttää. Nuorison kuhertelussakin on oletusarvona puritaaninen siveys. Pikkuisen pussataan ja haaveillaan avioliitosta. Kotibileissä äiti pitää jöötä. Yksi juoppo kaupungissa kyllä on.

Mutta tyynen ja hyveellisen pintatason alla kytevät salaisuudet. Puhkeaa kriisi. Lopussa kuitenkin taas kaikki on hyvin ja ihmiset iloisia. Niin amerikassa.

Ei mennyt monta minuuttia elokuvän päättymisestä, kun alkoi Urheiluruutu. Sillä kohdalla yleensä siirryn jääkaapille, mutta ääni kuului ja jotain outoa uutista siellä kerrottiin.

Kaapista oli tullut esiin huippu-urheilija, joka tunnusti olevansa homo.

Herra anna mun kaikki kestää! Mikä maa, mikä vuosi? Tarkoitan siis sitä, että vielä 2014 Suomessa Yleisradion pääuutisten urheiluosaston ykkösaihe on tällainen. Että urheilija on homo! Ja haastatteluja ja kommentteja päälle. Valmentaja, urheiluministeri, kilpaurheilijakollegoita. Kaikki kehuvat esiin tuloa rohkeaksi teoksi.

Tässäkö on suomalaisen urheiluelämän todellisuus?

Onko urheilumaailma todellakin vielä siinä tilassa, että yhden homourheilijan löytyminen on näin poikkeuksellinen tapaus? Uutisten ykkösaihe, rohkea teko? Taas yksi lisäesimerkki urheilumaailman arvojen vääristyneisyydestä. Kuinkahan paljon näitä onkaan piilossa, ihan niin kuin Peyton Placessa, jotta ihannetila säilyisi rikkumattomana. Tai niin kuin Sotsissa, jossa homoja ei ole yhtään ainutta.


Esiin tullut on uimari. Tuleekohan joskus vielä se päivä, että homo löytyy jääkiekkoilijoistakin? Silloin ollaan jo pitkällä. Kummola saa sydänkohtauksen, Tamin burn out palaa ja Jutin jutunheitto hiljenee.

*  *  * 

P.S. Edellisen postaukseni kommenteissa puheena ollut Facebook on saanut yllättävän paljon lukijoiden huomiota. Kavereideni määrä on yhtäkkiä kasvanut 200 prosenttia. Olen jo hieman innostunut ja aion kokeilla, miltä tuntuu olla aktiivinen sillä foorumilla. Jos sattuisi niin ihmeellisesti, että vieläkin löytyisi joku, joka on kiinnostunut tulemaan kaveriksi, niin ei muuta kuin näpyttelemään Facebookin Etsi kavereita -ruutuun hakusanaksi Roope Dessutom, niin suhtaudun anomukseen suopeasti.



keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Vanhentuneet tekniikat



Blogin lukijamittari raksahti uudelle kymmentuhatluvulle. 80000 on paljon, en aloittaessani olisi uskonut. Päivittäiset kävijämäärät ovat kylläkin olleet jo jonkin aikaa vähenemään päin. Parasta ennen -päivämäärä on jo ohitettu.

Yhdysvaltain turvallisuudvirasto NSA on kerännyt lehtitietojen mukaan jopa 200 miljoonaa nettiviestiä vuorokaudessa eri puolilta maailmaa. Googlen kerrotaan lukeutuvan turvallisuusviraston parhaisiin yhteistyökumppaneihin. Tästä on aavisteltavissa, että kyllä turvallisuusvirasto on minunkin sivujani käynyt kurkistamassa. Terveisiä vaan sinne NSA:n pojille, jos satutte tämänkin viestin tarkastamaan! Sitä en tiedä, näkyvätkö teidän vilkaisunne tässä minun blogini vierailijalaskurissa. Luulen, että osaatte ohittaa sen, mikä on minun kannaltani harmillista. Olisiko jo sata tuhatta täynnä, jos mittari huomaisi käyntinne?

Takavuosikymmeninä me Viron-kävijät kauhistelimme ja tunsimme moraalista närkästystä tiedosta, että Viru-hotellin yläkerrassa istuu KGB:n ukkoja luurit korvilla kuuntelemassa, mitä hotellihuoneissa puhutaan. Kuinka neitseelliseltä sellainen tuntuukaan nyt. Tekniikka, maa ja ideologia on muuttunut, mutta on jotain mikä yhdistää.

Lehtitietojen mukaan nuoriso on alkanut tuntea noloksi pysyä Facebookissa. Tilalle on tullut muuta, toimivampaa. Facebook on jäämässä isille ja äideille, sedille ja tädeille, se on vanhentumassa olevaa tekniikkaa. Nuoret viestittelevät keskenään jo toisaalla. On sellaisia kuin Instagram, WhatsApp, Kik ja ties mitä.

Minä olen vielä Facebookissa. Kavereita ei ole tullut enempää kuin yksi enkä anna peukkua mistään. Minullekin se on vanhentunutta tekniikkaa. Harkitsen siirtymistä muualle, ehkä menestys on parempi. Jossakin kuulemma voisin näyttää rohkeita kuvia itsestäni muiden arvosteltavaksi, mutta en minä taida siihen ryhtyä. Mieluummin etsin tekstipohjaista viestintää. En vain tunne, mitä nuo Instagramit ja muut ovat. Olen tässäkin pudonnut kehityksen kelkasta, kuten melkein kaikessa. Olen sitä sukupolvea.


Hyvä (huono?) esimerkki kelkasta putoamisesta ja vanhentuneesta tekniikasta on urheilu. Hyppäsin viime kesänä yhden hypyn korkeutta. Tulos ei ollut häävi, tasan yksi metri. Tein tuloksen lapsuudessa oppimallani kierähdystyylillä (kuva 1). En sentään käyttänyt saksityyliä tai sisäjalkaa, jotka ovat vielä enemmän vanhentuneita tyylejä, vähän kuin se Viru-hotellin luurikuuntelu vakoilussa. Forsbury-floppaus olisi varmaankin tuottanut paremman tuloksen, mutta en silti siirtynyt siihen. Jos joskus innostun hyppäämään hyppyrimäestä, käytän luultavasti Recknagel-tekniikkaa (kuva 2), en siirry V-tyyliin.