Piilotetut salaisuudet

Katsoin  Yle-Teemalta Peyton Placen. Olen sen joskus kauan sitten nähnyt mutta en ollenkaan muistanut, että se oli näin tyrmistyttävä melodraama. Muistissa päällimmäisenä oli pitkä TV-sarja, joka tuli 1960-luvun lopulla. Sitä katsoin säännöllisesti, niin kuin ilmeisesti koko kansa. Sen kuvat ja henkilöt jäivät pysyvästi muistiin.

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa eletään siivoa elämää, yhteisöllisyys kukoistaa, kirkossa käydään ja paraatejä pidetään. Vallitsee kaiken kattava ihannetila, jonka rikkomista pitää viimeiseen asti välttää. Nuorison kuhertelussakin on oletusarvona puritaaninen siveys. Pikkuisen pussataan ja haaveillaan avioliitosta. Kotibileissä äiti pitää jöötä. Yksi juoppo kaupungissa kyllä on.

Mutta tyynen ja hyveellisen pintatason alla kytevät salaisuudet. Puhkeaa kriisi. Lopussa kuitenkin taas kaikki on hyvin ja ihmiset iloisia. Niin amerikassa.

Ei mennyt monta minuuttia elokuvän päättymisestä, kun alkoi Urheiluruutu. Sillä kohdalla yleensä siirryn jääkaapille, mutta ääni kuului ja jotain outoa uutista siellä kerrottiin.

Kaapista oli tullut esiin huippu-urheilija, joka tunnusti olevansa homo.

Herra anna mun kaikki kestää! Mikä maa, mikä vuosi? Tarkoitan siis sitä, että vielä 2014 Suomessa Yleisradion pääuutisten urheiluosaston ykkösaihe on tällainen. Että urheilija on homo! Ja haastatteluja ja kommentteja päälle. Valmentaja, urheiluministeri, kilpaurheilijakollegoita. Kaikki kehuvat esiin tuloa rohkeaksi teoksi.

Tässäkö on suomalaisen urheiluelämän todellisuus?

Onko urheilumaailma todellakin vielä siinä tilassa, että yhden homourheilijan löytyminen on näin poikkeuksellinen tapaus? Uutisten ykkösaihe, rohkea teko? Taas yksi lisäesimerkki urheilumaailman arvojen vääristyneisyydestä. Kuinkahan paljon näitä onkaan piilossa, ihan niin kuin Peyton Placessa, jotta ihannetila säilyisi rikkumattomana. Tai niin kuin Sotsissa, jossa homoja ei ole yhtään ainutta.

Esiin tullut on uimari. Tuleekohan joskus vielä se päivä, että homo löytyy jääkiekkoilijoistakin? Silloin ollaan jo pitkällä. Kummola saa sydänkohtauksen, Tamin burn out palaa ja Jutin jutunheitto hiljenee.

*  *  * 

P.S. Edellisen postaukseni kommenteissa puheena ollut Facebook on saanut yllättävän paljon lukijoiden huomiota. Kavereideni määrä on yhtäkkiä kasvanut 200 prosenttia. Olen jo hieman innostunut ja aion kokeilla, miltä tuntuu olla aktiivinen sillä foorumilla. Jos sattuisi niin ihmeellisesti, että vieläkin löytyisi joku, joka on kiinnostunut tulemaan kaveriksi, niin ei muuta kuin näpyttelemään Facebookin Etsi kavereita -ruutuun hakusanaksi Roope Dessutom, niin suhtaudun anomukseen suopeasti.

Vanhentuneet tekniikat

Blogin lukijamittari raksahti uudelle kymmentuhatluvulle. 80000 on paljon, en aloittaessani olisi uskonut. Päivittäiset kävijämäärät ovat kylläkin olleet jo jonkin aikaa vähenemään päin. Parasta ennen -päivämäärä on jo ohitettu.

Yhdysvaltain turvallisuudvirasto NSA on kerännyt lehtitietojen mukaan jopa 200 miljoonaa nettiviestiä vuorokaudessa eri puolilta maailmaa. Googlen kerrotaan lukeutuvan turvallisuusviraston parhaisiin yhteistyökumppaneihin. Tästä on aavisteltavissa, että kyllä turvallisuusvirasto on minunkin sivujani käynyt kurkistamassa. Terveisiä vaan sinne NSA:n pojille, jos satutte tämänkin viestin tarkastamaan! Sitä en tiedä, näkyvätkö teidän vilkaisunne tässä minun blogini vierailijalaskurissa. Luulen, että osaatte ohittaa sen, mikä on minun kannaltani harmillista. Olisiko jo sata tuhatta täynnä, jos mittari huomaisi käyntinne?

Takavuosikymmeninä me Viron-kävijät kauhistelimme ja tunsimme moraalista närkästystä tiedosta, että Viru-hotellin yläkerrassa istuu KGB:n ukkoja luurit korvilla kuuntelemassa, mitä hotellihuoneissa puhutaan. Kuinka neitseelliseltä sellainen tuntuukaan nyt. Tekniikka, maa ja ideologia on muuttunut, mutta on jotain mikä yhdistää.

Lehtitietojen mukaan nuoriso on alkanut tuntea noloksi pysyä Facebookissa. Tilalle on tullut muuta, toimivampaa. Facebook on jäämässä isille ja äideille, sedille ja tädeille, se on vanhentumassa olevaa tekniikkaa. Nuoret viestittelevät keskenään jo toisaalla. On sellaisia kuin Instagram, WhatsApp, Kik ja ties mitä.

Minä olen vielä Facebookissa. Kavereita ei ole tullut enempää kuin yksi enkä anna peukkua mistään. Minullekin se on vanhentunutta tekniikkaa. Harkitsen siirtymistä muualle, ehkä menestys on parempi. Jossakin kuulemma voisin näyttää rohkeita kuvia itsestäni muiden arvosteltavaksi, mutta en minä taida siihen ryhtyä. Mieluummin etsin tekstipohjaista viestintää. En vain tunne, mitä nuo Instagramit ja muut ovat. Olen tässäkin pudonnut kehityksen kelkasta, kuten melkein kaikessa. Olen sitä sukupolvea.

Hyvä (huono?) esimerkki kelkasta putoamisesta ja vanhentuneesta tekniikasta on urheilu. Hyppäsin viime kesänä yhden hypyn korkeutta. Tulos ei ollut häävi, tasan yksi metri. Tein tuloksen lapsuudessa oppimallani kierähdystyylillä (kuva 1). En sentään käyttänyt saksityyliä tai sisäjalkaa, jotka ovat vielä enemmän vanhentuneita tyylejä, vähän kuin se Viru-hotellin luurikuuntelu vakoilussa. Forsbury-floppaus olisi varmaankin tuottanut paremman tuloksen, mutta en silti siirtynyt siihen. Jos joskus innostun hyppäämään hyppyrimäestä, käytän luultavasti Recknagel-tekniikkaa (kuva 2), en siirry V-tyyliin.

Irrationaalit

Naapurissani asuu ydinvoimamies. Hän on kyllä perimmältään ihan mukava mies, vaikka onkin insinööri, hänellä on jopa kaksi kissaa, Hanni ja Gali (oik. Hannibal ja Caligula), jotka ovat olleet minulla joskus yöhoidossa. Oikein mukavia nekin, vanhoja, laiskoja ja lihavia.

Emme me kovin usein tapaa, mutta aina välillä. Hän sanoo vähän virnuillen, että ajatteluni on "irrationaalia", kun en osaa innostua ydinvoimasta.

Hän näkee vaivaa perustellakseen minulle ydinvoiman siunauksellisuuden. Hän selostaa minulle alan uusia innovaatioita, joiden ansiosta turvallisuus on saavuttamassa niin suuret mittasuhteet, että maailmassa ei toista niin turvallista paikkaa ole kuin ydinvoimalan naapurissa. Siellä elämä on lauhaa ja leppoisaa kuin varpailla villatohvelissa.

Olen kerran vuosia sitten käynyt retkikunnan mukana Loviisan voimalassa. Minusta se oli pelottava paikka. Pelko räjähdyksestä iski jo siinä vaiheessa kun laitos näkyi vasta kaukana horisontissa. Harmikseni en osaa väitellä naapurini kanssa teknisistä ratkaisuista, sillä ydinenergiatiede ei ole minun alaani. Minulle asia on periaatteellinen, elämänkatsomuksellinen, ei tekninen.

Naapurini mielestä tällainen on irrationaalista hörhöilyä. Sopuun emme ole päässeet, emme saa toisiamme käännytetyksi. Parempi on puhua vaikkapa kissoista.

Tunnen minäkin ihmisiä, joita pidän irrationaalisina. Yksi etäinen sukulaiseni on pappi. Hän vastustaa joustamattomasti naispappeutta ja kaikkea muuta mitä vastustaa voi. Hän ei suostunut tulemaan paikalle lapsenlapsensa häihin, koska vihkipappina oli nainen. Ei kuulemma ole liitto pätevä Herran silmissä.

Naisia tämä kirkonmies kyllä arvostaa, mutta aivan muissa tehtävissä, ja joustavakin hän osaa tarpeen tullen olla. Hän oli osannut joustavasti siirtää omaan pätevään avioliittoonsa liittyvät uskonasiat tunniksi tai pariksi kerrallaan vähemmälle huomiolle kulkiessaan takavuosina virkamatkoilla lähikaupungissa. Tuli jälkipuheita ja ongelmia ja pätevällä tavalla solmittu liitto loppui.

Kirkon tilanne ei oikeastaan minulle kuulu, sillä en ole jäsen. Voivat minun puolestani tehdä siellä niin kuin tahtovat, mutta kyllä sydän suree. Kansankirkolla olisi mielestäni tärkeä tehtävä, kunhan vain pääsisivät siellä selvyyteen tällaisista irrationaalisista asioista. Suotuisia merkkejä kyllä on.

Mielessäni on jo pitkään kytenyt idea saattaa tämä naispappeuden vastustaja joskus nokikkain sihteerini neiti B:n kanssa. Neiti on nimittäin "kiivas" miespappeuden vastustaja ja poikkeuksellisen sanavalmis persoona. Hän ei kirkkoon mene niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Voisi seurata kiinnostava keskustelu.