Fanitusta

 

Ensin neiti riisui paitansa. Sitten hän avasi rintaliiviään sen verran, että vasen rinta paljastui lähes kokonaan.  

Ei, ei! Blogin lukijan mielikuvitus harhautui nyt perusteellisesti. Dessu ei ole vieraillut millään strippariklubilla. Yllä kuvattu kohtaus tapahtui aivan säädyllisessä ympäristössä, työpaikkani kahvihuoneessa. Meitä oli koko joukko katsomassa. Työpaikan nuoret naiset melkein kaikki ja minun lisäkseni vielä toinenkin mies, tällainen yhtä varttuneessa iässä oleva.   

Tuli siinä kyllä vähän hämmennystä - onko sopivaa katsoa kohti vai pitäisikö katse kääntää nurkkiin vai pitäisikö olla niin ettei huomaa ollenkaan, vaikkapa sanomalehteä lukien. Mutta kaipa nuoret naiset ovat niin vapaamielisiä, etteivät noteeraa tällaisia vähän varttuneempia herroja ollenkaan. Sopi siis katsoa. Nätiltä näytti.  

Siinä melkein paljaassa rinnassa oli tunnetun rokkitähden omakätinen nimikirjoitus. Neiti vaikutti olevan siitä tosi ylpeä.  

*   *   *    

Olen minäkin kerännyt nimikirjoituksia, ja kerään edelleenkin. Lapsena keräsin urheilijoita - joukossa monta olympiavoittajaakin. Aikuisena olen kerännyt kirjailijoita - joukossa monta nobelistiakin. Mutta minä olen kerännyt ne paperille, vihkoon ja kirjan nimiösivulle. Paitaa en ole avannut.  

Tuli vaan mieleen, että varmaankin myös nuoret miehet keräävät tyttörokkaritähtien nimikirjoituksia. Mihinkähän ne kirjoitetaan?  

Kuvasta käy ilmi, millä tavalla tähtien nimikirjoitukset aikaisemmin on hoidettu. Se on vuodelta 1966. Kotimaisten tähtien lisäksi siinä on Renegades-yhtyeen jäseniä. Muistattehan hitin "Cadillac"?   

Ohjeessa käyttökohteiksi mainitaan mm. kirjat ja vihot ja äänilevyt. Ei kai mikään silloinkaan estänyt siirtämästä nimikirjoitusta vaikkapa neidin paljaaseen rintaan. Minä en kuitenkaan sellaista muista nähneeni, siis nimikirjoitusta.

 

 

 

Hullu kuski

 

Vuoden kiertokulku eteni tänään siihen kulminaatiopisteeseen, jossa pitää vaihtaa autoon talvirenkaat. Jos ei vaihda, saa sakot.  

Minä en vaihtanut, mutta en aio saada sakkojakaan. Perinnettä noudattaen ajoin nimittäin autoni viettämään ansaittua talvilomaa kaverini tilavaan tallirakennukseen Vantaalle. Siellä se saa levätä rauhassa talven yli aina siihen saakka kunnes uusi kevät taas sulattaa liukkauden. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, se tapahtuu joskus huhtikuussa.  

Poistan auton myös vakuutuksesta, kunhan ehdin.  Saavutettava säästö on ihan merkittävä. Minä en juurikaan tarvitse omaa autoa talvikuukausina. Siitä on pelkkää haittaa, jos lunta tulee niin kuin kahtena edellisenä talvena. Kadulle tai torille pysäköinti jättää auton lumipenkkojen alle. Töölöntorilta pääsen kaikkiin suuntiin julkisilla liikennevälineillä. Jos pidemmälle on matka, kuljen mielelläni junalla. Jos aivan välttämättä tarvitsen autoa, onnistun kyllä saamaan ajoneuvon käyttööni työpaikaltani Vuoronvarausvirastosta. Sieltä saan jopa yksityisen autonkuljettajan käyttööni, sillä sihteerini neiti B. on ilmoittanut olevansa milloin tahansa halukas siihen tehtävään. Tosin silloin reissu pitää naamioida virkamatkaksi, mutta kyllä sekin yleensä onnistuu.  

Viimeinen oma ajoreissuni ennen auton talvilevolle siirtämistä tapahtui lauantaina ja sen piti suuntautua Hämeenlinnaan. Mutta toisin kävi. Lähtiessä Helsingissä on vielä aivan kesärengaskeli, mutta ei tarvinnut ajaa kauankaan kolmostietä, kun kävi selväksi, että väärillä renkailla olen liikkeellä. Ajo alkoi tuntua huteralta, ja Hyvinkään kohdalla järki voitti. Ajoin rautatieasemalle ja jatkoin matkaa junalla. Palatessa ajaa köröttelin hiljaista vauhtia suoraan kaverini tallin eteen ja huokasin helpotuksesta, kun pääsin ehjänä perille. Moitin hiljaisesti itseäni hölmöydestä, että ylipäätään olin autolla matkaan lähtenyt, kun helppo vaihtoehtokin oli olemassa. Mutta kun Helsingissä keli ei vaan näyttänyt huonolta.  

Kuva ei ole Hämeenlinnan / Hyvinkään reissultani, vaikka voisi olla. Tuollaiselta meno tuntui. Kuva on eräästä klassikkoelokuvasta. Liukasta näyttää siinäkin olevan - ehkä mustaa jäätä. Koska tiedän, että blogin lukijoissa on monia valistuneita elokuvaihmisiä, jätän elokuvan nimen ja ohjaajan mainitsematta ja kysyn arvauksia lukijoilta. Kultaa ja kunniaa ensimmäiselle oikein vastanneelle.

 

Houkutus ja torjunta

 

On kymmenen vuotta siitä, kun lopetin tupakoinnin.  

Ei se vapaaehtoinen päätös ollut. Lääkäri sen määräsi, verenpaine huiteli tappolukemissa. Lääkäri oli taitava, hän sai minut vakuuttuneeksi. Kun motivaatio oli syntynyt, siitä eteenpäin päätöksen toimeenpano oli yllättävän helppoa. Ei siihen mitään nikotiinilaastareita tai muita korvikkeita tarvittu.  

Olin kyllä jo ennen lääkäriäkin vähentänyt. Olin päässyt siihen, että poltin päivän ensimmäisen savukkeen vasta klo 22. Seuraava vaihe oli se, että se klo 22 poltettu savuke oli myös päivän viimeinen. Vain yksi savuke päivässä tuntui siltä, että en oikeastaan polttanut ollenkaan.  

Oli kuitenkin poikkeus sääntöön: silloin kun kävin kaljalla, ei ollut rajoituksia. Tämä kuitenkin osoittautui huonoksi, sillä kaljalla käynnit lisääntyivät. Ravintola Elite sijaitsi melkein nurkan takana, ja siellä tuli pistäydyttyä entistä useammin, juuri tästä syystä. Elite ei ollut silloin mikään kireä ruokapaikka vaan rento taiteilijakapakka, siellä oli aina kavereita ja tupakointi sallittu.  

Siinä vaiheessa tuli se motivaatio. Ymmärsin, että lopettaminen ei onnistu, jos en samalla lopeta kaljalla käyntejä. Niinpä tein kaljallakäyntilakon. Sen keston jätin avoimeksi - lopulliseksi en sitä aikonut. Alkoholilakko kestäköön niin kauan, että tunnen itseni varmaksi siitä, että en enää tupakkaan sorru.  

Kaljalakkoa kesti tasan yhden vuoden + yhden kuukauden + yhden viikon = 403 päivää. Siinä kohdassa tunsin, että en enää sorru.   

En vieläkään ole tupakoinnin periaatteellinen vastustaja, vain minulle se ei terveyssyistä sopinut. Viihdyn edelleen mainiosti työpaikkani salaisessa tupakkakammiossa, joka sijaitsee syvällä kellarissa vanhassa pannuhuoneessa. Siellä kokoontuvat mukavimmat ihmiset. Siksi poikkean sinne usein. Minä vain en polta. Enkä usko olevani edes passiivinen tupakoitsija, sillä voimakas imuriputki vetää savun heti pois.  

Aina silloin tällöin joku tarjoaa tupakkaa, viimeksi tänään, kun juhlapäivä. Tuli puheeksi, enkö voisi jo kymmenen vuoden jälkeen polttaa yhden juhlatupakan ilman sortumisvaaraa.  

En sortunut houkutukseen. Luulen, että yksi johtaisi ennen pitkää toiseen. Parempi olla kokonaan ilman, sillä mitään himoa ei ole.  

Nuorena olin piippumiehiä. Se kuului hippikauteen 60-luvun lopusta eteenpäin, silloin Woodstockin ja Ruisrockin alkuaikoina. Kuva on siltä ajalta. Harmikseni sorruin vähitellen savukkeisiin. Se ei ollut yhtä tyylikästä. Lieneekö piippumiehiä enää jäljellä muita kuin yksi tämän blogin vakilukija? Piippunaisia en tiedä muita kuin yhden Pentti Haanpään kirjassa ja toisen Juha Seppälän kirjassa Super store, mutta se on kyllä muutenkin aika tuhma juttu.