Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 3

Sanomalehti valisti minua tässä eräänä päivänä, että Helsingin ravintolatarjonta monipuolistuu entisestäänkin. Maihinnousun tekee amerikkalainen maineikas ravintolaketju nimeltä Burger King.  

Sijaintipaikaksi uudelle herkkutarjonnalle on luvattu Rautatieaseman pääaulassa sijaitseva tila, joka nykyisin tunnetaan nimellä Eliel. Nimi viittaa rakennuksen suunnitelleeseen arkkitehtiin. Uuden ravintolan nimestä ei ole vielä tiedotettu. Ehkä ElielBurger?   

Ravintolan sijainti on erinomainen. Rautatieaseman läpi kulkee vuorokaudessa keskimäärin 200 000 ihmistä. Aika moni heistä poikkeaa junaa odotellessaan viereiseen ravintolaan. Jostain muistan lukeneeni, että tämä on ravintolatila, jolla on käynyt eniten asiakkaita Suomen historiassa. Se on helppo uskoa, sillä kohta sata vuotta sen editse on kulkenut ainainen väenpaljous.  

Minäkin olen siellä poikennut, mutta en kovin usein, kun ottaa huomioon, että olen pari vuosikymmentä kävellyt siitä vieritse jokaisena työpäivänä matkallani Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin. Aivan tavallista on, että kävelen sisäkautta asemahallin läpi Elielinaukion puolelta Rautatientorin puolelle. Kaivokadun ylitän yleensä Ateneumin suojatietä.  

On syytä olettaa, että nyt uuden ravintolan avattua käyntini siellä lisääntyvät. Oletus perustuu sihteerini neiti B:n vakiintuneeseen käytäntöön valita ravintola kahdenkeskisiin työpalavereihimme. Hän valitsee aina hampurilaispaikan. Se kuulemma virkistää minun kaavoihin kangistunutta imagoani. Tulee svengiä.  

Saattaa olla niin. Olen todella tuntenut itseni teinikolliksi imiessäni pillillä kolajuomaa korkealla jakkaralla Sokoksen hampurilaisbaarin näyteikkunassa. Itse ruoka-annos on kyllä hankala partamiehelle. Servettejä kuluu, kun töhkää tarttuu viiksiin. Mutta sihteeri päättää, näin on sovittu. Vakiintunut käytäntö on, että hän kyllä tarjoaa, kunhan minä maksan.  

Aseman ravintolan seinällä on suurikokoinen fresko. Sen nimi on Maisema Kolilta. Tekijä on Eero Järnefelt (1911). Nykyisin se on onnistuttu aika hyvin piilottamaan häiritsemästä asiakkaita, sillä salin keskelle on rakennettu myyntitiski, jonka katos peittää näkymän. Alemmassa kuvassa, joka on otettu ovelta, siitä näkyy katoksen yläpuolella vain pieni siivu. Pitää kiertää myyntitiski ja mennä aivan freskon alapuolelle, jos sen aikoo nähdä kokonaan.  

Aseman taide on muutenkin ollut pois silmistä. Pääovea reunustavat Kiviukot eli Lyhdynkantajat ovat poissa. Niitä ja seinää kunnostetaan. Vain VR:n junalippumainoksissa ne ovat olleet esillä.   

Jännittävää on nähdä, millaisen kohtelun Järnefeltin ja kumppaneiden fresko saa uudessa ravintolassa. Museovirasto väittää ohjaavansa uudistusta, mutta kokemus on osoittanut, että Disneyland-virikkeinen kulttuurikäsitys ei ole ohjattavissa.

 

 

 

Oraakkelit

 

Luin kaksi utopiateosta. Pitäähän sitä näkemys tulevaisuuteen olla, jos se sattuisi olemaan vielä nykyaikaakin parempi.  

Vanhempi utopia oli Francis Baconin Uusi Atlantis (1627), nuorempi Pekka Himasen ja työryhmän Kestävän kehityksen malli - globaali näkökulma (2013). Molemmat olivat aika lailla samalla asialla. Molemmat suuntaavat sanansa ennen kaikkea oman aikansa nuorille. Niin pitääkin, tulevaisuus on heidän.  

Baconin yleisiä mielenkiinnon kohteita ovat sellaiset käytännölliset aihekokonaisuudet kuin kiskurikorot, rikkaat, aateli, maailmanvaltakunta, viisaalta näyttäminen ja kunnianhimo. Hänen utooppisella saarellaan vallitsee siveellisyys ja harmonia. Tiede on siellä suuressa kunniassa, varsinkin luonnontiede ja yhteiskuntatiede. "Tiede on valtaa."  

Himasen ajattelun keskiössä ovat sellaiset aiheet kuin kulttuurin kukoistus, henkinen kestävyysvaje, arvokas elämä, ekologinen talous ja työkulttuurin muutos.  

Oikein hyviä ja tarpeellisia aihepiirejä pohdittavaksi kaikki.  

Olen ihmetellen seurannut, millainen mölinä Himasen tekstin julkaisusta on seurannut. Kun nyt olen itse asiaan perehtynyt, minun on sanottava, että tuote on parempi kuin sen maine. Tällä en ota kantaa tutkimuksen tilaamiseen liittyviin vaiheisiin enkä siihen, mitä luokittelunimeä lopputuloksesta pitäisi käyttää; tutkimus, pamfletti, essee vai jokin muu.  

Minulle riittää tekstissä esiin nouseva eetos, ja se pääosin miellyttää minua.  

Molempien tekijöiden, Baconin ja Himasen, persoonaan taitaa liittyä epäsovinnaisia piirteitä. Molemmat ovat saaneet jonkinlaisen lapsineron epäkiitollisen leiman, Bacon hyökkäili ajatuksillaan sinne tänne ja vaikuttaa muotokuvasta päätellen aika epäsympaattiselta. Häntä pidettiin kyynisenä kiipijänä. Himasesta tuli jonkinlainen miraakkelioraakkeli. Hän näyttäytyy jonkinlaisena uuden sukupolven kummajaisena, joka notkuu samanmielisten kanssa trendikahviloissa lattea litkien ja tietoverkoissa viisastellen kaulahuivi boheemisti olan yli heitettynä.  

Sellaisella imagolla ei Suomessa menestytä. Pitää lähteä suureen maailmaan menestymään.  

Onko Himasen visiolla toteutumismahdollisuutta sen enempää kuin Baconin Uudella Atlantiksella?   

Ei ole, en usko, vaikka se hyväksi Suomelle ja maailmalle olisikin. Toteutumiselle on monta estettä. Yksi vaikeimmista on, että tutkimuksen tilaajan pitäisi kiireesti muuttaa puolueensa ideologia aika lailla toisenlaiseksi. Ei sellainen ole realistista. Utopiaa.  

Kuvassa ei ole Bacon eikä Himanen vaan kolmas oraakkeli, nimittäin se kuuluisa Delfoin oraakkeli. Huomaattehan, että pää on pilvessä, vai missä lie maakaasuissa.

 

 

 

 

 

Villiintymisen alku

 

Ajattelin, ettei se kovin vaikeaa voi olla. Kai siitä vasta-alkajakin selviää, kun kerran mummotkin.  

Tämä uhkayritys tapahtui Kannelmäen Prisman eteisaulassa. Matkustin sinne ostamaan uutta pölynimuria ja lamppuja. Syyt kerroin edellisessä postauksessani.

Eteisaulassa on rivi pelikoneita, sellaisia yksikätisiä rosvoja. En ikäpäivänä ole sellaiseen koskenut, joten epävarmuus oli vallitseva mielentila. Mutta ne mummot antoivat rohkeutta, niitä oli siinä monta pelaamassa. Pitää minunkin kerran kokeilla. Tuskin siitä edes peliriippuvuutta pääsee syntymään.  

Varasin kourallisen kolikoita jonottaessani. Katselin tarkkaavaisesti, miten mummot toimivat. Kun kone vapautui, minä rynnistin siihen. Kurkistelemalla olin nähnyt, mihin kolikot työnnetään, joten alkuun pääsin sujuvasti.  

Tempaisin kahvasta. Kuvaruudulla kuvat alkoivat pyöriä. Edessä oli rivi nappuloita, joita kuului tökkiä. Tein niin. Mitään ei tapahtunut. Uusi yritys. Ei mitään. Monta uutta yritystä. Ei mitään.  

Loppu. Poistuin tyhjin käsin. Enempää kolikoita ei ollut.  

Pisti miettimään, miksi mummot tällaista pelaavat. Tämä ei ole mikään taitokilpa, tämä perustuu arpaan. Luottavatko mummot kohtalon anteliaisuuteen? Onko kohtalo ollut riittävän usein antelias? Lapsuuteni Jyväskylässä mummot ja muutkin kulkivat pelaamassa bingoa, istuivat siellä pitkän illan ja palasivat kotiin tyytyväisenä kahvipaketin kanssa. Tuleeko tästä sama tyytyväisyys?  

Vai onko motiivina ollenkaan voitonhimo, vedonlyönnin jännitys? Ehkä motiivina onkin hyväntekeväisyys, joka on paljon ylevämpi tunne, epäitsekäs auttamisen halu, sillä rahaa kerätään johonkin avustustarkoitukseen.  

Ensikokeilustani jäi sellainen olo, että kyllä minä vielä kokeilen toisenkin kerran. Kun vieressä pelaavat mummot näyttivät voittavan, kyllä minäkin haluan kokea, miltä se tällä pelillä saavutettuna tuntuu. Siis villiinnyin.  

Jotenkin tällainen mummopelaaminen sopii huonosti yhteen mielikuvan kanssa. Minulla mummokuvaan yhdistyy säästäväisyys, sodan nähneen sukupolven työteliäisyys ja tarmokkuus, jossa kaikenlainen uhkapeli on kauhistus. Teini-ikäisille tällainen kuuluisi, ei ikäihmisille.  

Minäkin sain osani vanhemman sukupolven kielteisestä asenteesta uhkapeleihin, kun teini-iässä pelailin pajatsoa Jyväskylän kuppiloissa. Siinä pelissä sentään taidollakin on osuutta.  

Kuvissa matka menneisyyteni pajatsonostalgiaan.