Kevään harmeja

 

Olen kaupunkikävelijä. Vaeltelen mielelläni pitkin Helsingin katuja ja rantoja. Pysähtelen, poikkean, käyn kurkistamassa, otan valokuvia, istahdan penkille, seisoskelen katsomassa.  Sellainen kiireetön kulkeminen miellyttää.  

Tällaisina keväisinä päivinä kuin tänään vaeltelu ei kuitenkaan miellytä, vaikka pitkän liukkaan kauden jälkeen niin luulisi. Yritin tänäänkin, mutta kävely ei sujunut. Syy ei ole jaloissa vaan nenässä ja silmissä.   

Onkohan minulle kehittynyt allergia? Silmiä kirvelee, aivastelen, nenä vuotaa. Piti käydä apteekissa ostamassa nuhasuihketta. Kotona piti sulkea ikkunat.   

Epäilen katupölyä.  

Ei minulla aikaisemmin ole tällaista ollut. Jotain pientä kyllä, mutta nyt on mennyt vaikeaksi. Siitepölyistä ei ole ainakaan koskaan aikaisemmin ollut haittaa, ei edes pujosta, jota kasvaa kesäasuntoni tien varrella.  

Katujen siivous on käynnissä, keskeiset paikat näyttävän olevan valmiita mutta työ jatkuu syrjäisemmillä alueilla. Muutama sateeton lämmin päivä on tuonut koko kaupungin ylle leijailevia pölypilviä.  

Autoni on edelleen talviteloilla kaukana keskustan ulkopuolella. Saa pysyäkin siellä vielä niin kauan, että saan Maltan-reissuni tehdyksi. Sitten siirryn kesäaikaan ja käynnistän muuton maalle. Mutta vielä ei ole sen aika.   

Kuvassa vihje kaupungin puhtaanapitolaitokselle: hankkikaa tällaisia vehkeitä helpottamaan meidän nuhanenien keväisiä harmeja.

 

Yön herkkuja

 

Olen yleensä vähän kranttu suuhunpantavan suhteen. Suosin terveellisiä ruokia, kasvisruokakin kelpaa, iloitsen erityisesti itämaisen keittiön annoksista.  

Joskus kuitenkin tulee poikkeuksia. Tässä eräänä yönä astelimme herraseurassa pitkäksi venähtäneen sidosryhmätapaamisen jälkeen Helsingin rautatieaseman editse. Siinä Makkaratalon kohdalla joku meistä huomasi sattumalta - se oli kai Watkinson - että ei yöllä voi mennä aseman ohi poikkeamatta nakkikioskille.  

Asemahallin öinen ruokatarjonta ei tunnetusti ole erityisen terveysvaikutteista. Ei ole koskaan ollut eikä ole vieläkään. Moni muistaa Möttösen. Se oli aikoinaan Helsingin aseman kuuluisin annos. Iso rasvainen lihapiirakka, varsinainen lötkö, ruma kuin mikä. Ja suosittu!  

Nyt herraseurueemme meni asemahallin kojuun, jonka listalla oli makkaraa. Ostin bratwurstin ranskalaisilla, ja paljon ketsuppia päälle. Juomaksi sentään jäävesi, ei limsa.  

Jostakin muistin salatuista sopukoista nousivat esiin nuoruuden nakkikioskit. Jyväskylän kirkkopuistossa oli yksi, joka tuli tutuksi. Sieltä sai aina ison annoksen makeaksi kuullotettua sipulia kaikkiin annoksiin. Se peitti alaikäisen hengityksestä kotona kielletyt aromit. Tukholmassa sai Sibyllakorv med mos -annoksen päälle kauhallisen bostongurkaa.  

Erityistä nostalgiaa jokainen 70-luvun Suomessa junareissuilla kulkenut tuntee maaseudun ja pikkukaupunkien asemaravintoloiden tarjontaan. Niissä oli muutakin kuin makkaraa. Katsokaa kuvaa - sen saa suuremmaksi klikkaamalla. Tarjolla oli monenlaisia herkkuja kansalliseen makuun. Tuollaisissa paikoissa minäkin muistan usein reissuillani poikenneeni. Huomaattehan alaosan tiukat ukaasit nuorisolle. Ne taisivat kuitenkin jäädä tyhjäksi julmisteluksi. Olen muistavinani, että syntymävuoden kohdalta väärennetty teinikortti kelpasi vaikka missä. Tosin kokemukseni oli 60-luvun puolelta.  

Kuva on vuodelta 1977 tai -78, selvästikin vapun aikaan. Sen voi päätellä alalaidan toisesta lapusta, josta ilmenee, että ravintolan lista elää vuodenajan herkkujen tahdissa.

 

 

 

Innovatiivista toimintaa

 

LISÄYS, kirjoitettu la 20.4.

Luin tänä aamuna toisen kirjakaupan mainoksesta, että äskettäin leikatun käsivamman vuoksi John Irving ei pysty signeeraamaan kirjaansa. Tämä ilmoitus tekee postaukseni ydinkohdan aiheettomaksi. Pahoittelen puutteelliseen tietoon perustuvaa irvailuani.
Dessu

===========================

Eilisessä postauksessani vastailin saamieni haasteiden kysymyksiin. Jos olisin siirtänyt vastaamisen tähän päivään, olisin yhdessä kohdassa vastannut toisin. Sellaista on maailman meno: kaikki muuttuu.  

"Minkä kirjan ostit viimeksi?", haasteessa kysyttiin. Eilinen vastaukseni on tänään vanhentunut, sillä ostin tänään kirjan. Matkustin sitä varten raitiovaunulla Töölöntorilta Akateemiseen kirjakauppaan. Satoi melkein kaatamalla, siksi raitiovaunu. Kuivalla säällä olisin kävellyt.  

Olen varmaan ennenkin maininnut, että olen vuosikymmenet kerännyt kirjoihini kirjailijoiden nimi- tai omistuskirjoituksia. Kokoelmani on aika laaja. Mukana on monta nobelistiakin. Täydennän kokoelmaani aina kun mahdollista. Tänään oli taas mahdollisuus - sitä varten Akateemiseen lähdin.  

Kirjailija John Irving on Suomessa markkinoimassa uutta kirjaansa "Minä olen monta" (In one Person). Ei Irving mikään ykkössuosikkini ole mutta aivan lukukelpoinen kuitenkin. Tunnen hänen tuotantoaan ihan sieltä "Kaikki isäni hotellit" - ja "Garpin maailma" -teoksista asti.  

Nyt olin menossa ostamaan uusimman ja pyytämään nimikirjoituksen. Ensin oli haastattelu, jonka hoiti suomentaja Kristiina Rikman. Sitten siirryttiin jonoon pyytämään signeerausta.  

Mutta, mutta... Ei mennytkään niin kuin tavallisesti. Kun pääsin pöydän ääreen ja avasin kirjan nimiösivun, kirjailijalla ei ollutkaan kynää vaan hän löi sivulle leiman ja sanoi voilà, katsoi silmiin ja hymyili metkasti, ja sitten seuraava asiakas ja kirja. Jono eteni tosi sukkelasti.  

Nyt minulla on siis kokoelmassani uusi kirja, joka on varustettu kirjailijan leimalla (kuva). Miten siihen pitäisi suhtautua? Mietin, onko se kirjailijan itsensä keksintö vai kustantajan vai kirjakaupan. Tekeekö kirjailija saman Euroopan kiertueensa muissa maissa?  

Kirjakaupassa oli haastateltavana muitakin uusien kirjojen tekijöitä. Viereisessä jonossa oli MTV3:n ranskan-kirjeenvaihtaja signeeraamassa Rivieraa, Nizzaa ja Cannesia esittelevää uutuuskirjaansa. Seuraavana haastateltavaksi tuli Eduskunnan puhemies, jolta myös on tullut uusi kirja. Kummallakaan ei näkynyt leimaa. Kynällä kirjoittivat. En silti ostanut.  

*    *   *     

Dessu, joka on tunnetusti innovatiivisuuteen innostuneesti suhtautuva kansalainen, tarjoaa nyt jatkoidean kaikille maailman kirjailijoille, kustantajille ja kirjakaupoille. Pistäkää ihmeessä kirjailijan nimikirjoitus jo kirjapainossa siihen nimiösivulle. Sillä tavalla sen saisivat kaikki kirjan ostajat. Eikä tarvitsisi vaivata kirjailijaa paikalle.  

Lohdutukseksi itselleni kaivoin hyllystäni John Irvingin edellisen teoksen. Siihen sain aikoinaan ihan kynällä kirjoitetun nimikirjoituksen (kuva 2). Kyllä se oli mieluisampi.