Paita pois

 

Iskelmän historia kertoi äsken ajasta, jolloin Danny-show kiersi maata. Minäkin muistan käyneeni 60-luvun loppupuolella katsomassa jollain rantalavalla Jyväskylän lähellä. Muistikuvan kirkkain yksityiskohta on Danny vetämässä East Virginiaa hikisenä ilman paitaa ja Koivistolaiset tanssimassa ympärillä mikropöksyissä. Oli se komeaa.  

*   *   *     

Edellä kirjoitettu on tietysti pelkkä aasinsilta, jolla pääsen siirtymään siihen yllättävään tosiasiaan, että minä riisuin tänään paitani julkisesti. En toisin rokannut eikä kukaan tanssinut, mutta muutoin oli villi meininki.  

Yleisönä strippaukselleni oli Vuoronvarausviraston väki, tarkemmin sanoen oman osastoni kymmenkunta henkilöä, yhtä vaille kaikki naisia. Heille piti esitellä, mitä heidän lahjarahoillaan oli saatu aikaan.  

Vakituiset blogin lukijat muistanevat, että kirjoitin alkutalvesta  suunnitteilla olevasta syntymäpäivälahjasta. Osastoni väki oli keksinyt, että esimiehen nahkaa pitäisi koristella tatuoinnilla.   

Näin on nyt tapahtunut, vaikka pitkään emmin ja kauhistelin. Painostus kävi kuitenkin ylivoimaiseksi.  

Yksin en uskaltanut tatuointiliikkeeseen mennä vaan pyysin sihteerini neiti B:n tueksi ja turvaksi. Miten minä olisin osannut asioida sellaisessa paikassa, kun en tunne alaa ollenkaan. Mitä olisin pyytänyt? Varmaankin siellä olisi ympäripuhuttu minut ottamaan jotain kamalaa, pääkalloja tai lohikäärmeitä tai ristejä ja ankkureita.   

Ennen menoa vannotin sihteerini irtisanomisen uhalla pitämään huolta siitä, että maltti ja tyylitaju säilyy. Kuvan pitää olla pienikokoinen eikä siinä saa olla mitään maskuliinista uhoa eikä alatyylistä. Paikaksi valittiin vasen olkapää niin alhaalla, ettei mitään pilkistä näkyviin vaatteiden alta.  

Lopputulos näkyy kuvasta. Se on aika pieni, vähän yli 5 cm.  Viimeiseen asti vaihtoehtona säilyi jin & jang -kuvio. Perhonenkin olisi minulle kelvannut, mutta neiti B:n mielestä se on naisten juttu. Samoin Pikku Myy, jota myös harkitsin.  

Kuvan tekeminen olkapäähän ei ollut niin kivulias juttu kuin olin kuvitellut. Tuska pysyi siedettävänä ja toivuin nopeasti.  

Nyt siis riisuin paidan ja näytin tuloksen lahjan maksajille. Vaikuttivat melko tyytyväisiltä. Juuri kun siinä kekkuloin ilman paitaa ja kiitin huomionosoituksesta syntymäpäivänäni, neiti B. heitti "raikkaan" ehdotuksen. Ensi vuonna uusi tatuointi, pakaraan.

 

 

Illuusio ja itsepetos

 

Tekee hyvää nähdä hyvä elokuva. Ei haittaa, vaikka sen olisi nähnyt monta kertaa aikaisemminkin. Mestariteoksesta löytyy aina uusia piirteitä.  

Ei sellaisia elokuvia kovin monta ole. Tänään tuli Teema-kanavan sunnuntaiklassikoissa yksi, Alfred Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel. Sen katson aina mielelläni uudestaan. Tietenkin se pitäisi nähdä isolla valkokankaalla pimeässä teatterissa, mutta sellaista ylellisyyttä meille ei enää suoda kuin joskus harvoin Elokuva-arkistossa. Televisio on siedettävä korvike.  

Vertigo valittiin hiljattain kriitikkoäänestyksessä maailman kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Se syrjäytti vuosikymmeniä ykköspaikkaa pitäneen Orson Wellesin ohjaaman Citizen Kane -elokuvan. Ilahduin tuloksesta. Wellesin elokuva on kyllä mestariteos, mutta minulle Vertigo on miellyttävämpi katsomiskokemus. Mielelläni nostaisin myös Hitchcockin "Takaikkunan" listan kärkeen. Muutama Chaplinin melodraama sinne kuuluu myös.  

Vertigo on jotenkin hullu teos. Juoni on jokseenkin epäuskottava, mutta ei se haittaa. Elämähän tunnetusti sattuu olemaan jokseenkin epäuskottavaa. Kaikkihan me tunnemme syvällisen henkilökohtaisesti itsepetoksen ja illuusion, emmekö vain? Niistä tämä elokuva kertoo - meistä absurdeista sankareista.  

Sankari tarrautuu unelmaan, siitä syntyy fantasioita, todellisuus erotisoituu ja muuttuu pakkomielteeksi. Sankari alkaa käyttäytyä kuin mielipuoli.   

Miehestä tämä elokuva kertoo enemmän kuin naisesta. Länsimainen sivistynyt mies uskoo voivansa määrätä kaikesta, jopa musertaa naisen tahdon ja muuttaa romanttisen fiktionsa todellisuudeksi. Sillä voimalla kuollutkin voidaan herättää henkiin ja aloittaa alusta. Ei se oikeasti taida niin mennä, kuvittelemme vain.  

Kuvassa Vertigon käännekohta.

 

 

 

Vaaroja uhmaten

 

Pitkäaikainen ystäväni ja kollegani Oslosta soitti ja kutsui käymään. Tällä kerralla ei olisi kyse VVV:n toimialaan kuuluvista asioista vaan yksityisestä perhetilaisuudesta. Siellä on tytär on menossa naimisiin ja olisin tervetullut juhlaan.  

Mikäpä siinä, olen joutilas. En ole Oslossa muutamaan vuoteen käynytkään. Sinne on aina mukava mennä. Toisaalta kollegani vähän ilkikurisesti epäili, uskallanko enää Norjaan tulla. Siellä kun ei ole ollenkaan pidetty inhottavista doping-paljastuksista, joita on kohdistettu Norjan maineikkaaseen hiihtourheiluun. Suomalaiset ovat syyllistyneet inhottavaan tekoon: pyhä asia on joutunut epäilyksenalaiseksi.  

Uskallanko mennä? Kyllä varmaankin, ei norjalaisten kanssa voi nyrkkitappeluun joutua, ja muusta kyllä selviän. Pärjään kohtuullisesti kielelläkin. Kaksikymppisenä minulla oli puolen kesän mittainen romanssikin norjalaisen hippitytön kanssa. Olen myös vuosikymmenet aikonut lähteä joskus ajamaan laivalla Hurtigruten-retken rannikkoa pitkin Jäämereltä Bergeniin. Sitä on moni suositellut. Aikomukseksi se on jäänyt, mutta kyllä se vielä joskus toteutuu.  

Myöhemmin keväällä olen lähdössä työmatkalle. Kohteena on Malta. Siellä en ole koskaan käynyt, vaikka Eurooppaa olen työni vuoksi ristiin rastiin vuosikymmenet kiertänyt. Ostin jo Maltaa esitteleviä kirjoja mutta en ole vielä ehtinyt aloittaa. Malta ei liene vaarallinen suomalaiselle matkailijalle, sillä siellä ei tietääkseni harrasteta hiihtourheilua. Tavoitteeni on järjestää matka niin, että voisin viipyä saarella viikon verran työkokousten jälkeen. Sama tavoite on pohjoismaisilla kollegoillani, kuten usein ennenkin, kun olemme pitäneet kokousta etelän kulttuurikohteissa, viimeksi Milanossa.  

Huomaan, että tietoni Maltasta ovat niukan puoleiset. Henkilökohtaiset kontaktini taitavat rajoittua Roomassa Aventino-kukkulalla sijaitsevan korkean muurin avaimenreikään. Siihen reikään kun kurkistaa, näkee kolmen valtakunnan alueelle. Etualalla näkyvä puisto kuuluu Maltan suvereenille ritarikunnalle, sen takana muurin yli näkyy Italian pääkaupunkia ja kaukana taustalla näkyy Pietarinkirkon kupoli, paavi Franciscus I:n toimipiste Vatikaanissa.  

Sitten on vielä yksi matka suunnitteilla. Edellisiäkin vaarallisempi, vaikkakaan ei hiihdon vuoksi. Syksyksi olisi nimittäin kutsu lähteä pienellä porukalla Egyptiin. Täytyy ottaa harkintaan.