Suloinen nuoruus

 

Mikä siinä on, että jatkuvasti törmäilen kuherteleviin pareihin! Juuri syksyllä kirjoitinkin sellaisesta kohtaamisesta kotiovellani, ja nyt tuli taas samanlainen.   

Olin menossa lounaalle ravintola Virgin Oiliin. Siinä eteisaulassa, joka ennen hyvinä aikoina oli sisäänkäynti elokuvateatteri Bio Bioon, on erkkeri. Eikös siinä erkkerissä ollut nuori pariskunta suutelemassa. Poika oli sellainen tavallinen huppariheppu mutta tyttö sen näköinen, että kateeksi kävi.   

Eipä siinä mitään, kuljin muina miehinä ohi enkä yrittänyt tunkeutua väliin. Enkä edes vilkaissut - muistaakseni. Onnea heille hiljaisesti toivotin. Liitän tähän runon, jonka tekijä oli nuoruuden hurmion loistava kuvaaja Mika Waltari. Hän ja Tulenkantajat-ryhmä esiityivät pahennusta herättäen siinä viereisessä talossa, Vanhalla ylioppilastalolla.   

Kuvaksi liitän näkymän elokuvasta, jonka muistelen nähneeni juuri siinä teatterissa, Bio-Biossa. Se on Mikko Niskasen ohjaus Johannes Linnankosken nuoruuden hurmiota kuvaavasta romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta.   

Onhan näitä ollut aina. Itse kullakin.  

*   *   *    

Ensimmäinen suudelma  

Painoit pääsi alas.

Punastuin kokonaan

ja pakenin, 

putosin portaista

enkä löytänyt lakkiani.  

Mutta nyt olen kuin voiton sankari,

suonissani soutaa suloinen hurma,

kaikki peipposet laulavat

ja minusta tuntuu kuin huoleti 

        murentaisin sormissani

kotiporttisi kivisen veräjänpylvään.  

(Mika Waltari 1925)

 

Kaukokaipuu

 

Oli saunailta. Kuuma löyly ja kylmä hanki.  

Löylyn jälkeen istuskellessa ja hankea katsellessa puhe kääntyi etelän iloihin. Yksi oli kohtapuoliin lähdössä lomailemaan Thaimaahan, toinen Teneriffalle. Joku muisteli käyntiään Kanarian saarilla, toinen Karibialla, kuka missäkin. Kaikkialla oli koettu hienoja hiekkarantoja, upeita uima-altaita, lauhkeita laguuneja,  paratiisillisia paikkoja.  

Minä pysyin enimmäkseen hiljaa enkä muistellut menneitä. Pidättyväisyyteni ei johtunut oireilevasta dementiasta vaan siitä karusta tosiseikasta, että en ole koskaan käynyt missään rantalomapaikassa. Paljon olen matkustellut mutta hiekkarannat ja hotellien uima-altaat ovat jääneet väliin.  

Ainoa kerta, jolloin olen pari kolme päivää viihtynyt hiekkarannalla, sattui niinkin eksoottisessa paikassa kuin Vänersborg Länsi-Ruotsissa suuren Vänern-järven rannalla. Olin 19-vuotiaana kaverini kanssa liftausmatkalla ja kimppaan sattui kaksi paikallista tyttöä. Pikku pikku bikinit viettelivät viettämään rantapoikaelämää.  

Mutta siihen se loppui. Längelmäveden kesäkodissani kyllä uin, varsinkin kellun, mutta aurinkoon en jää lojumaan. Istun suuren terijoensalavan alla lukemassa ja kierrän tuolin aina varjon puolelle.  

Saunaporukka sen sijaan oli kokenutta uimarantaväkeä. Monenlaista oli koettu, myös lajia, mitä minä ja kaverini 19-vuotiaina metsästimme Vänersborgissa. Menestystarinoitakin kerrottiin. Oli eletty herroiksi, oli nautittu herkkuja ja saatu monenlaista palvelua.   

Siitä puhe kiertyi palveluammatteihin ja etelän ihmisten mentaliteettiin, joka on kovin kaukana suomalaisesta. Siinä asiassa minullakin oli kerrottavana mainio muistikuva tapauksesta kahdenkymmenenviiden vuoden takaa.  

Olin ottanut 10-vuotiaan tyttäreni mukaan työmatkalle Ateenaan. Kokousten loputtua lähdimme laivalla Kreetan saarelle. Asuimme pienessä hotellissa ja kiertelimme katsomassa nähtävyyksiä.  

Eräänä päivänä istuimme pienen ravintolan terassille. Tytär halusi jäätelöannoksen. Kävi niin, että tarjoilija toi hänelle väärän sortin annoksen, muistaakseni sitrusta kun tytär oli tilannut suklaata.  

Alkoi kauhea hälinä, ravintolan henkilökunta juoksenteli vauhkona, anteeksipyyntöjä  sateli, tyttärelle tuotiin jättiläiskokoinen annos oikeaa lajia ja isälle tuotiin lohdutukseksi iso mukillinen jotakin viinaa. Minä vaivihkaa hienotunteisesti kaadoin pahanmakuisen lahjajuoman johonkin kukkaruukkuun. Eikä puhettakaan mistään maksusta - talo tarjosi kaiken. Toisenkin mukillisen olisin saanut. Lähtiessä vielä uusi kierros anteeksipyyntöjä ja valitteluja tapahtuneesta.  

Siihen ravintolaan palasimme vielä monta kertaa.

 

Kieliopin viehätys

 

Tuli tarve katsoa neuvoa kieliopista. Minulla niitä on hyllyssäni paljon, vanhoja ja uusia.  

Otin esiin vanhan Setälän Suomen kielen oppikirjan (1935, neljästoista painos). Se on niin herkullinen, siihen aina juuttuu. Niin nytkin.   

Keskikoulussa minulla oli vuoden verran äikkämaikka, jolla oli tapana esittää opettajainhuoneen tapahtumat ja juorut kieliopin esimerkkilauseina. Niistä oppi asiat. Kettusen - Vaulan kielioppikirjassa oli paljon tylsempiä esimerkkilauseita. Maikka joutui kuitenkin koevuoden jälkeen lähtemään. Syytä en tiedä.  

Vanhassa Setälän kirjassa ei ole juoruja. Siellä on kuria ja nuhdetta ja jumalisuutta. Ja on jotakin nykynäkökulmasta kovin absurdilta maistuvaa. Ennakkoluulojakin. Ei ole ollut tarvetta virkistää oppilaita eikä antaa heille turhanpäiväisiä myönteisen ajattelun virikkeitä.   

Kirjan alkuperäinen omistaja on sentään rohjennut liimata etuaukeamalle kiiltokuvan. Voi helposti kuvitella pientä tyttöä katselemassa kaunista kiiltokuvaansa tiukan opiskelun keskellä.   

Lehtien yleisönosastoissa on taas viime aikoina ollut kirjoituksia, joissa ihmetellään, miksi koko ajan tarvitaan uusia koulukirjoja. Eivätkö vanhat kelpaisi?   

Mietitäänpä, kelpaisiko Setälä. Keräsin muutamia näytteitä.  

 

• Hevonen polkaisi lapsen kuoliaaksi.
• Tuolta mieheltä ovat kädet ja jalat poikki.
• Ei ole kehumista ketään onnelliseksi ennen hänen kuolemaansa.
• Vaimo, kuultuaan miehensä sairastuneen, juoksi lääkäriä hakemaan.
• Kuka se maannee tuolla ojassa?
• Älkööt ihmiset onnen päivinä ylvästelkö, sillä murheen päivät tulevat.
• Ojat olisi kaivettu, jos olisi terveinä oltu. Renki teki eilen reen.
• Älköön kukaan lähtekö synnyinmaastaan!
• Luulen hänen kansalaisena katsovan velvollisuudekseen lähteä sotaan.
• Suomeen muuttaneet tämän maan ruotsinkieliset asukkaat asuvat meren rantamilla ja saarissa.
• Jumalalle kiitos olkoon siitä, että hän on antanut köyhälle Suomellemme oppineita miehiä, jotka rakastavat pienimpiäkin kansan lapsista.
• Seppä käski hänen vain tunnustaa kaikki syntinsä, niin armo tulee aikanaan.
• Meillä on koulu, jossa meitä opetetaan tuntemaan yhteistä suurta kotiamme, rakasta isänmaatamme, ja parempaa kotiamme, taivasta, johon pääsemistä kaikki työmme tarkoittaa. 
• Minä olen toisinaan syönyt sokeripalan, jonka äiti on antanut lintua varten.
• Kaupungissa naisilla oli paljon kaulassa kannettavia koristuksia.
• He juoksivat eteenpäin kaulat kenossa ja katseet kohdistettuina ylös taivaisiin.