Elämää suuremmat

 

Katselin Teemalta Fritz Langin vanhaa tyylikästä rikoselokuvaa Nainen ikkunassa (Woman in the Window - 1944) ja mietin samalla aiemmin päivällä ilmestynyttä YLEn kriitikkoäänestystä kaikkien aikojen parhaista kotimaisista elokuvista. Koska en itsekään ole aivan osaton kotimaisesta elokuvatarjonnasta, mietin, millainen olisi minun suosikkilistani.  

Kriitikkoäänestyksen kymmenen kärjessä oli tämän näköinen:  

1. Komisario Palmun erehdys - Matti Kassila 1960

2. Kauas pilvet karkaavat - Aki Kaurismäki 1996 

3. Valkoinen Peura - Erik Blomberg 1952 

4. Tuntematon sotilas - Edvin Laine 1955 

5. Kahdeksan surmanluotia - Mikko Niskanen 1972 

6. Mies vailla menneisyyttä - Aki Kaurismäki 2002

7. Paha maa  - Aku Louhimies 2005 

8. Jäniksen vuosi - Risto Jarva 1977 

9. Sensuela - Teuvo Tulio 1973 

10. Calamari union - Aki Kaurismäki 1985 

10. Maa on syntinen laulu - Rauni Mollberg 1973

10. Tuntematon sotilas - Rauni Mollberg 1985   

Makuasioista ei sovi kiistellä, mutta kiistelen silti. Minun listani olisi pääpiirteittäin samansuuntainen kuin kriitikoiden, mutta muutama olennainen ero löytyisi. Koska listalla on tasapistein enemmän kuin kymmenen, käytän samaa väljennystä itsekin.  

Erot olisivat seuraavat.  

1. Ykköseksi Komisario Palmun rinnalle, ehkä hieman ohikin, nostaisin Kahdeksan surmanluotia. Se on minun ikiaikainen suosikkini. On todellisen mestarin työtä onnistua tekemään niin pahasta aiheesta niin lämmin ja herkkä teos. Mikko Niskasta nostaisin muutenkin listalle, ainakin Pojat, ehkä myös Käpy selän alla.  

2. Kaurismäet ovat kohdallaan muilta osin, mutta Calamarin tilalle nostaisin Tulitikkutehtaan tytön. Tiukkaa tekee, en taitaisi saada mahtumaan mukaan toista Kaurismäkeä - kärkkymissijoilla olisivat Arvottomat ja / tai Valehtelija.  

3. Molemmat Tuntemattomat sijoittuvat minun listallani alemmaksi. Minun silmissäni ne ovat huippuhyvän kirjan hieman vinoon eksyneitä kuvituksia. Kriitikot äänestivät myös nimikkeellä Yliarvostetuin elokuva, ja sen voitti Laineen Tuntematon. Ymmärrän valinnan. Asenteeseen saattaa kyllä vaikuttaa se, että sitä elokuvaa esitetään liikaa, siihen tulee kyllästyminen, kun sen näkee joka itsenäisyyspäivä. Siitä on tullut samanlainen itsestäänselvyys kuin joulurauhan julistamisesta jouluaattona.   

4. Valkoinen peura on jäänyt minulle yhdentekeväksi. Se ei mahtuisi minun listalleni.   

5. Pahan maan sijoittumista näin korkealle en ymmärrä. Minun silmissäni se on varsin keskinkertainen teos.  

6. Jäniksen vuoden sijoittumisen listalle saatan nippa nappa hyväksyä. Risto Jarvalta saattaisin kyllä valita myös Työmiehen päiväkirjan tai Kun taivas putoaa -elokuvan.  

7. Teuvo Tulion Sensuela on kriitikkojen listan yllätys. En olisi uskonut, että sille löytyy kannattajia, sillä se on varsin outo ja omituinen tapaus suomalaisessa elokuvahistoriassa. Pidän sen valintaa sympaattisena yllätyksenä. Mutta onko se paras Tulion tekemistä filmeistä - siitä voi olla eriäviä mielipiteitä. Entä Hornankoski tai Intohimon vallassa?  

8. Kriitikoiden listalta puuttuu muutama tärkeä.

Jotenkin tuntuu vajaalta, että siellä ei ole yhtään Hella Wuolijoen suurista draamoista. Ehkä Juurakon Hulda, Tyttö kuunsillalta tai joku Niskavuori-sarjasta, vaikkapa Heta.  

9. Uusia elokuvia listalla on kovin vähän, ja niistäkään minulle ei kelpaa Paha maa. Minulle viime vuosien huipputeos on ollut Saara Cantellin  Kohtaamisia. Sen nostaisin listalle.  

10. En tiedä, onko kriitikkoja kielletty valitsemasta listalle televisiotuotantoja. Ei kai, sillä ainakin Kahdeksan surmanluotia tehtiin alun perin televisiolle. Siksi olisi loogista tarjota mitakin. Yksi olisi Jukka Sipilän ohjaama Aliisa. Toinen olisi Åke Lindmanin ohjaukset Elämänmeno ja Myrskyluodon Maija.  

11. Ja sitten tämä ykköseksi valittu Matti Kassila. Komisario Palmu ansaitsee paikkansa, mutta olisi niitä muitakin. Pidän tavattomasti hänen tuotannostaan, muistakin kuin Palmuista. Listalle olisi kärkkymässä sellaisia aikansa mestariteoksia kuin Elokuu, Sininen viikko, Radio tekee murron ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus.  

12. Lopuksi: Huomaattehan, kaikki te jotka kanssani katsoitte Teeman maanantaista Fritz Lang -elokuvaa, millaisen kumarruksen Matti Kassila suuntaa 16 vuotta myöhemmin juuri tähän Nainen ikkunassa -elokuvaan. Kassilan Tulipunainen kyyhkynen käyttää täsmälleen samaa juonikuviota. Rikoskuvion ja henkilöiden todellinen tila selviää molemmissa katsojalle vasta elokuvan viimeisen minuutin aikana.  

Kuvissa on voittajan, komisario Frans Palmun, muistokyltti ja portti  soitteessa Rauhankatu 11, Kruununhaka, Helsinki. Elokuvassa vilahtaa kohtaus, jossa Palmu pistäytyy kotonaan, ja kohtaus on kuvattu tämän osoitteen portaikossa. Dekkariseuran sponsoroima kyltti on sijoitettu harmillisen korkealle seinään, joten ohikulkija ei sitä helposti huomaa ja valokuvan ottaminen kurkotetuin käsin on hankalaa. Ei kovin hyvin onnistunut..

 

 

 

 

 

 

Sikamaista

 

Olen työskennellyt viime päivät kirjoitusprojektini kimpussa. Työhöni olen tarvinnut melkoisen pinkan lähdeteoksia. Kävin lainaamassa niitä useasta kirjastosta.  

Työ sujui muuten hyvin, mutta tuli yksi ongelma. Tiesin, mistä kirjasta eräs tarvitsemani vanha kuva löytyy. Aikomukseni oli skannata se talteen, sillä tarvitsen sitä myöhemminkin.   

Kyseessä on värikuva, joka on käsityönä liimattu paikalleen kirjan sivulle, ikään kuin liitteeksi. Selaan kirjaa edestakaisin, mutta kuvaa ei löydy. Mietin, olenko tullut vanhuudenhöperöksi, kun tiedän, että kuva kuuluu tähän kirjaan mutta en löydä sitä. Muistanko väärin? Olenko kerta kaikkiaan erehtynyt?  

Sitten keksin. Yksi sivu puuttuu.   

Se on leikattu pois niin taitavasti, että sitä ei huomaa. Jonkinlaisella terävällä veitsellä sivu on leikattu irti niin läheltä sidosreunaa, että jäljelle on jäänyt vain ohut viipale paperia, joka jää piiloon viereisten sivujen taitosten alle. Aivan huomaamaton tihutyö.  

Kun selailen kirjaa, huomaan, että puuttuvia kuvasivuja on enemmänkin.  

*   *   *     

Ensimmäinen tutustumiseni lainakirjoihin tapahtui kansakoulussa 50-luvun lopussa. Opettaja vei luokan lauantaisin opettajainhuoneen eteisessä sijaitsevan kaapin eteen. Siinä seisoimme piirissä ja opettaja avasi kaapin. Se oli täynnä kirjoja, jotka oli päällystetty ruskealla voimapaperilla. Kansikuvia ei näkynyt. Selkämykseen oli mustekynällä kirjoitettu kirjan nimi.  

Kaapista opettaja ojensi jokaiselle oppilaalle kirjan käteen. Lukuaikaa oli yksi viikko. Seuraavana lauantaina kirja piti palauttaa, ja sitten vaihdoimme kirjan vierustoverin kanssa.  

Komento oli kova. Kirjaan ei saanut jäädä minkäänlaista merkkiä siitä, että joku on siihen koskenut. Ei likaisia sormia. Jos oli nuha tai yskä, kirjaan ei saanut koskea. Erityisen tuomittavaa oli nuolaista sormea sivua kääntäessä. Eräs luokan poika joutui tiukoille, kun opettaja löysi hänen kirjastaan hiirenkorvalle taitetun sivun. Kirjastot olivat sellainen aarre, että niitä tuli kunnioittaa.  

Muistan tapauksen opiskeluajoiltani. Löysin erään tyttöystäväkokelaan hyllystä nipun kirjaston runokirjoja, joissa ei ollut palautuspäivämäärän ilmoittavaa lappua. Ihmettelin asiaa, ja kävi ilmi, että hän oli kähveltänyt kirjat. Ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen minuun, kirjallisuudenopiskelijaan. Se suhde loppui siihen - ei auttanut, vaikka hän eräiltä muilta ominaisuuksiltaan oli hyvinkin innostava.   

Ja nyt siis törmään vanhan, arvokkaaseen kirjaan, josta joku on viillellyt sivuja pois. Sikamaista, sanoisin.  

Kuvassa se vanha ohje, joka oli liimattu jokaiseen lainakirjaan. Suosittelen edellen noudatettavaksi.

 

Matkamies maan

 

Eilen luvattiin isoa lumisadetta eteläänkin. Kävin kiireesti viemässä auton talvisäilöön.  

Näin olen tehnyt jo monena talvena. Minulla on hyvä säilöpaikka kaverin tallissa naapuripitäjässä. En edes vaihda talvirenkaita vaan pistän auton kerta kaikkiaan pois liikenteestä lumiseksi ajaksi. Vakuutuksetkin pistän katkolle, kun sen voi tehdä netissä.  

Ei kuitenkaan tullut lunta vaan loskaa, joka näyttää sulavan pois. Jospa talvi ei tulekaan. Odotan vielä vakuutuksen kanssa.  

Olen tympääntynyt siihen, että kaupungissa ei ole parkkitilaa talvisin senkään vertaa kuin kesällä. Kadunvarrella seisova auto jää aina lumikasojen alle - kuten kuvassa. Esiin kaivaminen aurauspäiväksi on rasittavaa ja sitä paitsi turhaa. En tarvitse autoa mihinkään talviaikana, kun en käy kesäasunnollani.  

Kaupungissa kävelen aina kun mahdollista. Pidemmät matkat ajan raitiovaunulla, bussilla tai metrolla. Helsingissä julkinen liikenne toimii hyvin, ainakin kantakaupungissa. Ihmettelen niitä, jotka viitsivät ajaa omalla autolla vaikkapa Töölöntorilta keskustaan. Matka ei ole pitkä, mutta se on huomattavan vaivalloista. Pitää ajaa parkkiluolaan ja maksaa siitä. Kuskilla pitää olla jonkinlainen asenneongelma, sillä raitiovaunu veisi ovelta ovelle.  

Maaseudulla ja esikaupungeissa asiantila on kokonaan toinen. En yritä ehdottaa autottomuutta muualle kuin toimivan joukkoliikenteen alueille. Polkupyöräilijät ovat kyllä minun silmissäni erityisen kunnioitettava ihmislaji, mutta se ei sovellu kaikille.  

Jos kauemmaksi Helsingistä talvella lähden, menen junalla. Se on mieluisin matkantekovälineeni. Olen interreilannut nuorempana pitkin Eurooppaa ja yöpynyt milloin missäkin, kuten asemahalleissa. Olen junaillut myös Venäjällä. Oli herkkua lukea Rosa Liksomin junamatkakirja Hytti nro 6 aiheesta, josta minullakin on kokemusta, tosin vain Euroopan puoleiselta Venäjältä. Lentokone on minulle vastenmielinen matkustustapa, mutta siitä olen työni vuoksi pääsemättömissä. Lentokone on matkustamiselle sama kuin hampurilaisbaari kulinarismille.  

Oikein odotan, että saan taas matkustaa junassa. Niissä näkee kiinnostavia ihmisiä. Ravintolavaunut ovat hyvä havaintopaikka, samoin käytävillä kuljeksijat. Joskus osuu jännittävä kohtaaminen viereiselle tuolillekin.  

Aika usein junamatkalla osuu kohdalle se lapsuudesta asti tuttu näköharha. Minun juna pysähtyy asemalle. Viereen pysähtyy vastakkaiseen suuntaan menevä juna. Ikkunasta näen vain viereisen junan seinän. Siinä seisomme vierekkäin. Sitten minun junani lähtee liikkeelle. Viereisen junan seinästä näen, kuinka hitaasti vauhtini kiihtyy.  

Sitten yhtäkkiä tulee hämmentävä silmänräpäys, kun viereisen junan seinä loppuu ja avautuu avarampi näkymä. Minun junanihan seisoo paikallaan. Se oli naapurijuna, joka liikkui.  

Hieno hämmennyksen elämys. Ihan kuin jossakin M. C. Escherin näköharhakuvassa.