Väärään suuntaan

 

Kuvassa oleva ovi on yksi Suomen sivistys- ja kulttuurihistorian tärkeimmistä ovista. Nyt ovi on sulkeutumassa sivistykseltä. Syyskauden avajaiset vanhassa muistorikkaassa talossa pidettiin muutama päivä sitten viimeistä kertaa haikeissa tunnelmissa.  

Tästä ovesta on vuosikymmenien varrella kannettu sisään valtava määrä täyteen kirjoitettuja papereita. Tästä ovesta on astunut sisään valtava määrä toiveikkaita ihmisiä kuulemaan, ollaanko siellä oven takana innostuneita siitä, mitä he ovat paperille kirjoittaneet. Tällaisia toiveikkaita kirjoittajia ovat olleet mm. F. E. Sillanpää, Väinö Linna ja Mika Waltari. Hyviksi havaittiin - tunnetuin seurauksin.  

Lista ovesta kulkeneista toiveikkaista kirjoittajista olisi pitkä, hyvin pitkä.  

Oven erikoisuus on, että se avautuu kadulta sisäänpäin. Se on Suomessa harvinaista, etelän maissa ei niinkään. Moni on ensikertalainen kolkutellut ja rymistellyt ovella päästäkseen sisään. Veikko Huovinen on kertonut siirtyneensä kadun yli vastapäiseen kirkkopuistoon tarkkailemaan, miten ovesta pääsee sisään. Konsti löytyi.  

Outoon avautumissuuntaan ei helposti totu. Ensin siinä portaalla ovea kiskoessaan häkeltyy, kunnes hoksaa, että ai niin, olisihan minun pitänyt...  Pikkuisen nolona sitten työntää oven auki, vilkaisee ympärilleen, että näkikö kukaan, ja päättää lopultakin painaa asian niin visusti muistiinsa, ettei ensi kerralla enää sählää.  

Vanha itsenäinen sukupolvien yli ulottuva kustannustalo joutui joitakin vuosia sitten suuren pörssiyhtiö Sanoma-konsernin kitaan. Sanomalle kulttuuritietoisuus ei tunnetusti ole keskeinen, pörssitietoisuus on. Niinpä Sanoma möi kustannustalon Ruotsiin.  

Talo, jossa on sisäänpäin avautuva ovi, jäi kaupassa Sanomalle. Pörssiyhtiö huomasi heti, että talolla voi rahastaa. Ostajaehdokkaaksi mainittiin muuan liikemies K.K. joka on tullut tunnetuksi vaalirahoja jakaneessa Kehittyvien Maakuntien Suomesta ja maanlaajuisesta kauppaketjustaan, jonka nimi on muunnelma Stockmann-tavaratalon nimestä. Alun konsonanttiyhtymä poikki, vierasperäinen kirjain keskeltä pois ja i loppuun - siinä imagon ja kulttuurikäsityksen ainekset.  Viereisen kerrostalon hän oli jo ostanut.  

Kirjaihmiset joutuvat siirtymään Korkeavuorenkadulle. Ei uusi kotitalokaan hullumman näköinen ole. Se on vanha graniittilinna, joka on vapautunut puhelinyhtiöltä. Vain kirjalliset perinteet puuttuvat.  

Mikä ovi siis on kyseessä? 

Osoite on Bulevardi 12. Kustannustalon nimi on Werner Söderström Osakeyhtiö (WSOY)

 

 

Vanhat Suosikit

 

Olen ennenkin tällä palstalla kehunut, että vanhojen lehtien selailu on harvinaisen mieltäylentävää puuhaa. Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäasuntoni ullakolla ja aitassa sattuu olemaan mahtavat pinot erilaisia lehtiä menneiltä vuosikymmeniltä, joten selailtavaa minulla riittää.  

Päättyneenä kesänä selailuni kohdistui erityisesti 1960-luvun puolivälin Suosikki-lehtiin. Ne olivat minulle hyvin tuttuja ja tärkeitä lehtiä, sillä kuulun sukupolveen, joka murrosiässä syttyi pop- ja rock-musiikkiin Beatles-yhtyeen johdattamana. Siinä humussa maailma muuttui täysin eri näköiseksi kuin mitä se oli edellisten sukupolvien jäljiltä. Vaikutukset jäivät pysyviksi.  

Tänään uutisissa kerrottiin, että Suosikki-lehti on päätetty lakkauttaa.  

Ei se minua enää mitenkään kosketa, muutoin kuin nostalgiamielessä. Kosketukseni lehteen loppui parikymppisenä. Kesäkotini ullakolla lehtiä selaillessa sain kuitenkin hyvin eläväisen kosketuksen aikaan, joka kerran oli.  

Suosikin välissä oli ihailijakuvia, lakanan kokoisia. Beatles-lakana pysyi huoneeni seinällä vuosikaudet. Rollarit, Hepstars, Hollies, Yardbirds, Swinging Blue Jeans, Kinks, Renegades, Herman´s Hermits sekä Johnny ja Danny vaihtuivat useammin. Naisartisteista kelpasivat Anki ja Carola.  

Jokainen Suosikki piti saada heti. Kerran kuukaudessa ilmestymispäivänä kävelin Kirkkopuiston lehtikioskille ostamaan, kuten useimmat kaverinikin. Puheenaihetta riitti moneksi päiväksi. Erityisen kiinnostava oli edellisen kuukauden myyntilista (näytteenä lista marraskuulta 1964; kuvan saa klikkaamalla suurennetuksi lukukelpoiseksi).  

Suosikissa oli villi meininki - uusi rento elämänasenne. Jutut olivat usein silkkaa mielikuvitusta, kuten "paljastukset" kuvien kera, että Beatleseilla on salaiset tyttöystävät Suomessa. Jammun palsta antoi venkoilevia ja aika tuhmia vastauksia ja ohjeita lukijoiden kysymyksiin. Kirjeenvaihtotovereita etsivillä oli omat osastot - sivukaupalla postimerkin kokoisia mustavalkoisia valokuvia, nimiä ja osoitteita.   

Oli myös levyarvosteluosasto. Sitä piti nykyinen blogikaverini Kari Rydman. Lempeänpuoleinen kriitikko, paljon kehuvia arviointeja, vähemmän moittivia.  

*   *   *    

Aikakausi ei ollut suosiollinen Suosikin tarjoamalle nuorisotyylille. Minäkin kasvatin pitkän tukan ja ostin Beatles-bootsit. Rasvaletit huutelivat meille herjoja: "Mitäs tytöt!" Radiosta tuli aluksi vain kaksi ohjelmaa, joissa nuorisomusiikki pääsi esiin: Kaleidoskooppi ja Kahdeksan kärjessä, vähän myöhemmin alkoi myös Poppamies. Isäni sai raivokohtauksen, kun hänen yhdeksältä alkanut yöunensa häiriintyi, kun minun huoneestani kuului musiikkia. Olin kyllä aina yrittänyt vaientaa ääntä kuuntelemalla Kaleidoskooppia korva kiinni matkaradioni kyljessä sängyssäni peiton alla, mutta sitten tuli se hetki, jolloin Can´t buy me love innosti lisäämään liikaa volyymia.  

Suosikki poistuu. Se oli minun ikäluokalleni tärkeä sukupolvikokemus. Kai näillä nykyisilläkin sellaisia on.

 

 

 

Paksu lompakko

 

Iäkäs sukulaismummo, jota käyn silloin tällöin tervehtimässä vanhainkodissa, pelkää rahojensa puolesta. Hän epäilee, että hänen nukkuessaan huoneeseen tulee joku etsimään hänen rahapiiloaan. Niinpä hänen pitää yrittää pysyä valppaana. Hän tarkastaa piilon joka päivä - välillä monta kertaa päivässä.   

Minä pidän hänet rahoissa: vien mennessäni muutaman kympin ja autan niiden piilottamisessa. Vastineeksi hän kirjoittaa minulle tilillepanokuitin, jonka vien pankin maksupalveluun. Minuun hän luottaa niin paljon, että uskaltaa näyttää tilinsä numeron.  

Kulutus on pientä: välillä ei piilokätköstä ole otettu euroakaan, välillä sieltä on otettu pieniä summia, vaikkapa kotiparturin käyntiin. Ongelma on siinä, että mummo ei aina muista, mihin tarkoitukseen rahaa on tarvittu. Silloin herää epäily, että öinen hiippailija on löytänyt vaatekaapin hyllyllä sijaitsevien alushousujen lahkeessa sijaitsevan rahakätkön ja vienyt sieltä puuttuvan summan.  

Laskuja hänelle tulee, ja niiden maksamiseen pitää kirjoittaa nimi ja tilin numero. Siinä onkin vaikea kohta. Mummon käsi vapisee sen verran, että hän ei pysty pitkää numerosarjaa pieniin ruutuihin kirjoittamaan. Siihen tarvitaan hoitajan apua. Mutta mummo ei halua paljastaa hoitajille tilinsä numeroa. Hänellä on sellainen käsitys, että jos hoitaja tietää tilin numeron, hän pystyy käyttämään tiliä kuin omaansa.   

Vakuuttelu ei auta. Mummo on lukenut lehdestä varoituksia, että tietokoneet ovat huijareita täynnä, erityisesti pankkiasioissa. Sellaisessa pelissä menettää äkkiä rahansa. Minkäänlainen nettipankki ei tule kuuloonkaan. Hän haluaa kirjoittaa nimensä laskuun, ja sitten joku hoitajista lähteköön viemään sen pankin konttoriin, ja siellä kassaneiti maksaa sen suoraan laskun lähettäjälle - ilman tietokoneita.  

Tässä asiassa minä olen joutunut turvautumaan vilppiin, sillä en minä ehdi juosta siellä joka laskua hoitamassa. Olen salaa ja luvatta antanut vanhainkodin toimiston tietoon mummon tilinnumeron. Siellä he hoitavat laskulapun maksupalveluun - eikä tehdä tästä nyt numeroo!  

*   *   *    

Huomenna aion ohi ajaessani poiketa taas mummoa moikkaamassa. Tarkistin, että lompakossani on muutama kymppi vietäväksi alushousujen lahkeeseen. Ihmettelin - taas kerran - että lompakkoni on tolkuttoman paksu.  

Kolikkolokero on niin täynnä, että sinne ei mahdu edes viisisenttinen. Täynnä se on ollut iät ajat, kolikkoja ei tule koskaan käytetyksi, ne ovat niin vaivalloisia. Eipä ihme: löydän kolikkojen seasta aika monta ruotsalaista kolikkoa. Milloinkahan kävin viimeksi Ruotsissa? Lisäksi löydän lokerosta kameran muistikortin ja kolme pientä patteria, sellaisia joita käytetään pienissä vehkeissä, led-lampuissa, kuulokojeissa ja muissa. En pysty muistamaan, mihin käyttöön olen patterit aikonut ottaa.  

Lompakossa on myös paljon kuitteja, ravintoloista, bensa-asemilta, ruokakaupoista. Ja sitten on jäsenkortteja, joita en ole koskaan käyttänyt.   

Pois kaikki turhat ja vanhentuneet.   

Huomaan, että vanhainkodin mummon vaikutus tarttunut minuun. En voi noin vain heittää kortteja roskiin. Tunnistetiedot  eivät saa jäädä näkyviin. Kortti on leikattava moneen osaan, niin että nimi ja numero katkeavat.  

Kuvassa korttisilppua. Yhdessä näkyy pätkä nimeä, toisessa pätkä numeroa, missään ei kokonaista. Ettepä, hyvät lukijat, pääse käyttämään korttejani, vaikka kuinka yrittäisitte.